Korkeakolesterolinen, alakuloinen yhteiskunta

· 26.12.2017

Kärsimys on yhä hiljainen häpeä yhteiskunnassamme. Alakuloinen yhteiskunta määrää lääkkeitä elämän tuskaan. Hoidamme niillä yhtä lailla korkeata kolesteroliamme kuin masennustamme. Samaan aikaan meiltä kysytään, kuinka me voimme, aivan kuin masennus voitaisiin parantaa niin yksinkertaisesti – niin kuin tavallinen flunssa tai tulehdus, jota hoidetaan antibioottien avulla.

Terveysalan ammattilaiset sanovat, ettei heillä ole aikaa ja resursseja päivittäiseen investointiin niille vastaanotolle tuleville kymmenille ihmisille, joilla on selvät masennuksen tai muun ahdistushäiriön oireet. Alakuloinen yhteiskunta on kuin pupilli silmässämme, joka laajenee pimeään huoneeseen astuessamme – silloin, kun pimeys yhtäkkiä ottaa meistä vallan.

Kärsimys kiinnittyy kehoomme ja mieleemme. Se vaikuttaa selkäämme, luihimme ja sieluumme. Se polttaa vatsassamme ja kiristää rintakehässämme. Lakanat kietovat meidät sisäänsä kuin mustekalan lonkerot kutsuen meitä viipymään niiden turvissa, maailman ja valon, vuorovaikutuksen ja elämän kohinan ulottumattomissa.

Maailman terveysjärjestö varoittaa, että seuraavien 20 vuoden aikana masennuksesta tulee suurin terveysongelma länsimaisessa yhteiskunnassa. Sen vaikutuksen pysäyttäminen maailmassamme ei tapahdu ainoastaan toimenpiteiden, työvälineiden eikä hyvin koulutettujen ammattilaisten välityksellä. Tarvitsemme tietoisuutta ja herkkyyttä. Meidän on muistettava, että kukaan meistä ei ole immuuni psyykkisten häiriöiden puhkeamiselle millä hetkellä hyvänsä. Emme saa mitätöidä kärsimystä. Meille on erittäin hyödyllistä yrittää ymmärtää ja käsitellä sitä, ennen kaikkea voidaksemme ennaltaehkäistä masennuksen kaltaisten sairauksien syntymistä.

Nainen istuu puun juurella

Masennuksen häpeä henkilökohtaisena epäonnistumisena

Marko on 49-vuotias lähihoitaja. Kaksi päivää sitten hän sai diagnoosin ahdistuneisuushäiriöstä ja masennuksesta. Ennen kuin hän oli edes varannut aikaa asiantuntijan vastaanotolle, hän oli jo tuntenut vaanivan masennuksen varjon. Tämän syynä oli ehkä noiden samojen oireiden tunnistaminen, jotka olivat saaneet hänen äitinsä viettämään kauheita, yksinäisiä aikoja makuuhuoneeseensa sulkeutuneena. Tällä ajalla oli vahingollinen vaikutus hänen lapsuuteensa.

Nyt oli tullut hänen ”vuoronsa”. Vaikka häntä olikin neuvottu ottamaan vapaata työstä, Marko oli kieltäytynyt. Häntä pelotti kertoa työtovereilleen (lääkäreille ja hoitajille), mikä häntä vaivasi, koska häntä nolotti. Hänelle masennus oli kuin henkilökohtainen epäonnistuminen, kuin peritty heikkous. Hänen muistikuvansa omasta äidistään lisäsivät ajatusten hyökyaallon voimaa hänen sisällään, joka nakersi hänen mieltään musertaen hänet alleen. Hänen äitinsä ei ollut koskaan mennyt lääkärin vastaanotolle. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään pyörryttävän tunnerattaan puristuksissa, joka kuljetti häntä jatkuvasti ylä- tai alamäkeen.

Marko oli käynyt tapaamassa psykiatria ja toisteli nyt itselleen tehneensä oikean ratkaisun. Lääkityksestä olisi hänelle apua, koska kyseessä oli vain yksi sairaus muiden joukossa, joka on aivan kuin verenpainetauti, kolesteroli tai kilpirauhasen vajaatoiminta. Ystävämme on kuitenkin väärässä, sillä vaikka lääkitys auttaisikin käsittelemään elämän tuskaa, se ei ole riittävä hoito. Totuus on, että masennuksen, aivan kuin muidenkin psyykkisten häiriötilojen hoitoon tarvitaan kolme elementtiä: psykoterapiaa, elämänsuunnitelma ja sosiaalista tukea.

Miehenkuvia ilmassa

Alakuloinen yhteiskunta, suuri tuska ja ainainen tietämättömyys

Olemme tottuneet kuulemaan, että kärsimys on osa elämää, ja että joskus kipeät kokemukset auttavat meitä kasvamaan sekä vahvistumaan. Mikä kuitenkin on jäänyt meiltä huomaamatta on se tosiasia, että on olemassa myös sellaista kärsimystä, joka ottaa meistä otteen ilman ilmiselvää syytä. Se tapahtuu ilman räjäytintä, aivan kuin jäätävä tuuli puhaltaisi mielialamme, kaipauksemme ja energiamme sammuksiin.

”Omassa kärsimyksessämme piehtaroimisen vaarana on, että se tuhoaa meidät sisäisesti.”

-Frida Kahlo-

Elämän kärsimys on suuri 2000-luvun ihmistä kalvava virus. Sitä ei voi erottaa paljaalla silmällä eikä koskettaa, mutta silti se saa aikaan suurta tuhoa. Käsikirja antaa nimen sille mitä meille on tapahtumassa, ja saamme otsaamme jälleen uuden leiman. Tätä tapahtuu äärimmäisyyteen saakka, jossa terveydenhuollon ammattilaiset erehtyvät toiminnassaan tieteellisen mallin puolelle. He unohtavat jokaisen masennuksesta kärsivän potilaan olevan ainutlaatuinen, jolla on omat kliiniset ominaisuutensa sekä oma henkilökohtainen tarinansa. He unohtavat, että sama strategia ei välttämättä toimi jokaisen asiakkaan kohdalla.

Toisaalta yksi kohtaamamme ongelma on, että monissa maissa ei ole olemassa asianmukaista protokollaa masennuksen käsittelemistä varten. Yleensä yleislääkärit diagnosoivat sen ja määräävät hoidoksi lääkkeitä. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa asiakkaan kunnossa ei nähdä tapahtuvan minkäänlaista edistystä, heidät lähetetään psykiatrian asiantuntijan vastaanotolle. Tämä kaikki on osoituksena siitä, että mielenterveydellisiä ongelmia ei tunnisteta riittävän hyvin. Käsiemme ulottuvilla on kuitenkin todistusaineistoa: yksi kuudesta ihmisestä joutuu kohtaamaan masennuksen jossain elämänsä vaiheessa.

Nainen katsoo taivaalla oleviin ikkunoihin

Lääketieteen usein puutteellinen lähestymistapa tämän tyyppisiä sairauksia kohtaan lisää tuota sosiaalista häpeää, jota käsittelimme aiemmin tässä artikkelissa. Aikakauslehti Psychology Today on julkaissut artikkelin, joka kutsuu meitä pohtimaan tätä aihetta syvemmin:

”Mikäli minkä tahansa kaupungin väestölle kerrotaan, että masennuksen syyt ovat puhtaasti neurobiologisia, se saavuttaa laajemman hyväksynnän. Tämän lisäksi myös käynnit psykologin tai psykiatrin vastaanotoilla lisääntyvät, koska ihmiset lakkaavat syyttämästä itseään tuon näennäisen ”heikkouden” sekä lannistumisen ja kärsimyksen ylivoimaisuudesta aiheutuvan rohkeuden puutteen takia.”

Valitettavasti, kuten olemme edellä maininneet, meidän näkemyksemme pohjautuvat yhä pitkälle tiedonpuutteeseen. Alakuloinen yhteiskunta uskoo yhä, että tietyt sairaudet tarkoittavat samaa kuin hulluus, heikkous tai peiteltävä puute. On aika löytää uusi tasapainon, ymmärryksen ja ennen kaikkea, pohdinnan taso niitä oireita kohtaan, joita ei voi korjata kipsin, tikkien tai 4 kertaa päivässä annettavien tippojen avulla.

Lakatkaamme väheksymästä kärsimystä ja opetelkaamme ymmärtämään sitä. Olkaamme aktiivisia, ja ennen kaikkea, hyviä lähimmäisiä.