Emme ole enää samoja ihmisiä

· 1.6.2016

Millaista se olisi, kun kaksi aiemmin parisuhteessa ollutta ihmistä näkisivät toisensa vuosia eron jälkeen? Kuvitellaanpa…

Näimme yhtäkkiä toisemme jälleen. Tämä saattaa kuulostaa hyvin runolliselta, mutta me todella löysimme toisemme nurkan takaa törmäten toisiimme, eikä ulospääsyä tilanteesta ollut.

“Jatkoin elämääni ja tuhosin jokaisen erityisen muiston, sillä en halua löytää sinua nurkistani, paitsi unissani, ja tämän takia olet siellä, mistä en sinua enää etsi, vaan nyt etsin onnellisuutta…”
-Julio Cortazar-
Tapaaminen eron jälkeen puistossa

Lopeta oleminen

Olemisen lopettaminen on tavallaan eron hyväksymistä itsesi kanssa. Eron sen osan kanssa sinusta, joka ei enää edusta sitä, mitä sinä olet. Tämän takia tästä osasta irti päästäminen on joskus erittäin tärkeää.

Monesti voi olla niin, että rakastamme ennemminkin tiettyä hetkeä menneisyydessä. Se ei ole enää todellisuutta tässä hetkessä, mutta vältelläksemme pahaa mieltä, yritämme pitää kiinni muistosta, varjosta.

Parisuhteet muuttuvat toki alati ja voivat olla oikeita vuoristoratoja ala- ja ylämäkineen sekä yllättävine käänteineen. Hullaantumisen tunne luonnollisestikin hiipuu ajan kanssa, mutta rakkaus voi pitää kaksi ihmistä yhdessä, mikäli he hyväksyvät muutokset ja ovat samaa mieltä siitä, että muutokset ovat vain… muutoksia.
Tämä ei vahingoita parisuhdetta, vaan saa sen kasvamaan, kehittymään ja vahvistumaan lähes siihen pisteeseen saakka, ettei enää mikään voi sitä tuhota.

Kun se loppuu

Tämä ei kuitenkaan ole tarina kärsimyksestä vaan tarina pakenemisesta ja taistelemisesta. Tämä on tarina ongelmien vyörystä, joka peittoaa kyseisen henkisen siirtymävaiheen.

Oli vaikeaa hyväksyä se, vaikka yritimme niin kovasti: parisuhteemme ei tehnyt meistä onnellisia. Päin vastoin, synkkyytemme kasvoi kasvamistaan jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Rakkaus hiipui eikä kyennyt enää kasvamaan, ei ainakaan luonnollisella ja rehellisellä tavalla. Joten päätimme jatkaa toistemme rakastamista toisella tapaa, välimatkaa välillämme.

Surimme menetystämme, mutta rakastimme silti toisiamme. Niin pelkurimaisesti, mutta samaan aikaan niin rohkeasti.

Totta kai tilanteeseen liittyi häivähdyksiä katkeruudesta ja kysymyksiä, joihin emme ikinä saisi vastauksia. Ylpeytemme oli saanut kolhuja. Haavoja, jotka lopulta paranevat, kun etsimme toisiamme kulman takaa ja kun törmäämme toisiimme, huomaamatta, katsoessamme peiliin.

Kohtaaminen eron jälkeen

Emme ole enää samoja ihmisiä. Olemme niitä ihmisiä, joita me olimme, mutta emme enää tunnista itseämme samalla tavalla. 

Toivon vain, että hän hymyili ja tunsi vähemmän painoa repussaan sinä päivänä, kun jätimme taas hyvästit. Saaden varmistuksen sille, että emme ole enää se sama heijastus ja että yksinkertaisesti se ei satuta meitä enää.

Toivon myös koko sydämestäni, että aika on tehnyt meistä molemmista onnellisia, niin kuin me kohdatessamme olimme.

“Keräsin ne puutteeni, jotka jätin taakseni ollakseni sinun kanssasi. Kokosin yhteen koston, ilkeyden ja ylpeyden. Palasin käsieni tikareihin, suuni julmuuteen ja sydämeni itsekkyyteen. Ottamalla sinulta ne aseet, joilla tapoit minut, pakenin puhtaudesta ja rehellisyydestä. Tukahdutin oman vereni, sen viattoman, joka ei tiennyt, että antamalla sinulle kaiken tein hänestä miehen ilman mitään.

Tyhjä sinua varten. Olen ikävöinyt sinua, ja edelleen voin muistaa huultesi maun. Tai sen, miten meri pirstaloituu paljasta ihoasi vasten.

Mutta tänään olen turvassa katseeltasi. Muiden vartalot ovat unohtaneet omamme. Ja kaikki mitä toivon, ei vaadi sinua. Yhdistyin taas itsekkyyden, ilkeyden ja ylpeyden kanssa. Kuinka se voisi olla väärin, kun palkinnoksi sain sen, mitä eniten rakastin, vapauteni.

-Benjamin Prado-