Sokea kuuliaisuus: Milgramin koe

· 14.2.2019

Miksi ihminen on kuuliainen? Mihin pisteeseen asti ihminen pystyy noudattamaan käskyjä, jotka ovat hänen moraaleidensa vastaisia? Stanley Milgramin koe (1963) on saattanut vastata jo näihin kysymyksiin. Näihin kysymyksiin vastaaminen oli hänen tarkoituksensa.

Tämä kokeilu on yksi psykologian historian kuuluisimmista. Se myös mullistaa ajatukset, joita meillä on ihmisistä. Ennen kaikkea se antaa meille todella tehokkaan selityksen siitä, miksi hyvät ihmiset voivat toisinaan olla niin julmia. Oletko valmis oppimaan lisää Milgramin kokeesta?

Milgramin koe sokeasta kuuliaisuudesta

Ennen kuin analysoimme kuuliaisuutta, puhumme ensin siitä kuinka kokeilu suoritettiin. Ensin Milgram laittoi mainoksen sanomalehteen etsien ihmisiä, jotka suostuivat osallistumaan psykologiseen tutkimukseen maksua vastaan. Kun osallistujat saapuivat Yalen yliopiston laboratorioon, tutkija kertoi heille, että he ottaisivat osaa oppimiseen liittyvään tutkimukseen.

Lisäksi heidän roolinsa tutkimuksessa selitettiin heille tällä tavalla: he kysyisivät toiselta osallistujalta sanoja sanalistalta kehittääkseen muistia. Mutta…

Tämä selitys oli valhe, joka kätki todellisen kokeilun. Osallistuja luuli, että hän kysyisi kysymyksiä toiselta osallistujalta, kun oikeasti tuo toinen henkilö oli avustava tutkija. Osallistujan tehtävänä oli kysyä avustavalta tutkijalta sanoja, jotka hän oli aikaisemmin painanut mieleensä. Jos avustava tutkija vastasi oikein, hän siirtyi seuraavaan sanaan. Jos avustava tutkija vastasi väärin, osallistujan käskettiin antaa hänelle sähköshokki (oikeasti sähköshokkia ei annettu, mutta osallistuja ei tiennyt tätä).

Osallistujalle kerrottiin, että sähköshokkikoneen voimakkuustaso oli 30. Aina kun avustaja tutkija teki virheen, osallistujan piti lisätä shokin voimakkuutta. Ennen kuin kokeilu alkoi, avustavalle tutkijalle annettiin useita pieniä ”shokkeja” ja selvitettiin niiden kivuliaisuus osallistujalle.

Milgramin koe: auktoriteettihahmo

Kokeen alussa avustava tutkija vastasi osallistujan kysymyksiin oikein ongelmitta. Kokeen edetessä, hän alkoi kuitenkin vastata kysymyksiin väärin ja osallistujan täytyi antaa sähköshokkeja. Vaikka osallistuja ei pystynyt näkemään avustavaa tutkijaa, hän pystyi kuulemaan hänet. Avustavan tutkijan esitys oli seuraava: kun voimakkuustaso oli 10, hän alkoi valittaa kokeesta ja halusi lopetttaa. Voimakkuustason ollessa 15, hän kieltäytyi vastaamasta ja osoitti olevansa määrätietoinen lopettamaan kokeilun. Kun kokeessa saavutettiin voimakkuustaso 20, hän ”pyörtyi”, eikä siten pystynyt enää vastaamaan kysymyksiin.

Joka kerta osallistujan kanssa oleva tutkija kannusti osallistujaa jatkamaan testiä, jopa silloin kun avustaja tutkija teeskenteli pyörtyneensä. Tutkija sanoi, että vastaamatta jättämistä pidetään myös vääränä vastauksena. Jotta osallistuja ei tuntisi houkutusta lopettaa koetta, tutkija muistuttaa osallistujaa siitä, että hän on sitoutunut sen päättämiseen ja että tutkija on vastuussa siitä mitä tapahtuu.

Nyt kysynkin sinulta, kuinka monen ihmisen kuvittelet jatkaneen loppuun asti viimeiselle voimakkuustasolle (sille, joka oletettavasti johtaisi kuolemaan)? Kuinka monen luulet päässeen tasolle, jossa avustava tutkija ”pyörtyy”? Tarkastellaan näiden ”kuuliaisten rikollisten” saamia tuloksia.

Milgramin kokeen tulokset

Ennen kokeen suorittamista Milgram pyysi joitakin psykiatrian työkavereitaan tekemään ennusteen tuloksista. Useimmat ajattelivat osallistujien päättävän kokeen avustavan tutkijan ensimmäisen valituksen jälkeen. He uskoivat, että 4 % pääsisi tasolle, jossa avustava tutkija teeskenteli pyörtyvänsä. Lisäksi he ajattelivat, että vain yksi tuhannesta pääsisi viimeiselle tasolle ja että se olisi osoitus patologisesta ongelmasta (Milgram, 1974).

He olivat täysin väärässä. 40 osallistujasta 25 pääsi loppuun asti ensimmäisellä testikierroksella. Noin 90 % osallistujista pääsi vähintään tasolle, jossa avustava tutkija ”pyörtyy” (Milgram, 1974). Osallistujat tottelivat tutkijaa kaikessa, vaikka jotkut heistä osoittivatkin suurta stressiä toisen ihmisen satuttamisen ajatuksesta johtuen.

Milgramin koe: avustaja

Milgramille kerrottiin, että testi oli puolueellinen, mutta sama tutkimus toistettiin eri otoksilla ja suunnittelulla, joista voit lukea Milgramin kirjasta (2016). Kaikissa niissä oli samankaltaisia tuloksia. Munichissa oleva tutkija huomasi, että 85 % hänen osallistujistaan pääsi maksimaaliselle shokkitasolle (Milgram, 2005).

Shanab (1978) ja Smith (1998) osoittivat meille tutkimuksissaan, että tulokset voitaisiin yleistää kaikkiin länsimaihin. Jopa silloin meidän pitää olla varovaisia, kun mietimme että kohtaamme maailmanlaajuisen sosiaalisen käyttäytymisen: kulttuurien välinen tutkimus ei osoita kiistattomia tuloksia.

Milgramin kokeen lopputulokset

Ensimmäinen kysymys, jonka kysymme itseltämme tulosten näkemisen jälkeen on: miksi ihmiset tottelivat näille tasoille asti? Milgramin kirjassa (2016) on useita selostuksia osallistujien keskusteluista tutkijan kanssa. Niissä voimme huomata, että useimmat osallistujat tunsivat olonsa huonoksi käytöksensä vuoksi. Julmuus ei siis motivoi heitä. Vastaus saattaa olla tutkijan ”auktoriteetissa”, jonka harteille osallistuja laittaa kaiken vastuun siitä, mitä tapahtuu.

Milgramin kokeen muunnelmien avulla tutkijat löysivät useita tekijöitä, jotka vaikuttivat kuuliaisuuteen:

  • Tutkijan rooli: tutkijan läsnäolo laboratoriotakkiin pukeutuneena sai osallistujat näkemään hänet auktoriteettihahmona. He näkevät hänen ammattimaisuutensa ja siten noudattavat kuuliaisemmin tutkijan pyyntöjä.
  • Koettu vastuu: tämä on vastuu, jonka osallistuja luulee hänellä olevan teoistaan. Kun tutkija kertoo osallistujalle olevansa vastuussa kokeesta, osallistuja ei tunne paljon painetta. Tällä tavalla hänen on helpompi totella tutkijaa.
  • Hierarkian tiedostaminen: ne osallistujat, jotka kokivat vahvaa hierarkiaa, pystyivät näkemään itsensä olevan avustavan tutkijan yläpuolella ja tutkijan alapuolella. He siis laittoivat enemmän painoarvoa heidän ”pomonsa” käskyille, kuin avustavan tutkijan hyvinvoinnille.
  • Sitoutumisen tunne: koska osallistujat olivat sitoutuneet kokeen tekemiseen, heidän oli vaikeampi vastustaa sitä.
  • Empatian menetys: kun tilanne pakotti avustavan tutkijan depersonalisaatioon, oli osallistujien helpompi menettää empatia häntä kohtaan ja totella tutkijaa.

Nämä tekijät yksinään eivät saa ihmistä tottelemaan sokeasti jotakuta, mutta niiden yhdistelmä luo tilanteen, jossa kuuliaisuudesta tulee erittäin todennäköistä seurauksista huolimatta. Milgramin koe antaa meille esimerkin siitä tilanteen voimasta, josta Zimbardo (2012) puhuu. Jos emme ole tietoisia asiayhteyteen liittyvästä voimasta, voi se ohjata meitä käyttäytymään periaatteidemme vastaisesti.

Ihmiset tottelevat sokeasti, koska edellämainittujen tekijöiden paine painaa enemmän kuin henkilökohtaisen omantunnon paine. Tämä auttaa meitä selittämään monia historiallisia tapahtumia, kuten fasististen johtajien suuren tuen viime vuosisadan aikana. Se myös selittää paremmin konkreettisia tapahtumia, kuten Toisessa maailmansodassa juutalaisten tuhoamisessa avustavan lääkärin käytöksen ja selitykset.

Adolf Hitler

Kuuliaisuuden tunne

Kun näemme käyttäytymistä, joka ei täsmää odotustemme kanssa, on mielenkiintoista selvittää mikä sitä aiheuttaa. Psykologia antaa meille erittäin mielenkiintoisen selityksen kuuliaisuudesta. Yksi päälöydöksistä oli se, että päätös tehtiin pätevän auktoriteetin toimesta aikeena suosia ryhmää ja sillä oli enemmän seurauksia kuin jos päätös olisi tehty koko ryhmän keskustelun tuloksena.

Mieti vaikka yhteiskuntaa, joka on sellaisen auktoriteetin vallassa jota ei kyseenalaisteta, ja yhteiskuntaa, jossa auktoriteettihahmoa testataan jatkuvasti. Loogisesti ilman hallintakeinoja ensimmäinen yhteiskunta on paljon nopeampi noudattamaan käskyjä kuin toinen. Tämä on erittäin tärkeä muuttuja, joka voi määritellä ristiriitaisen tilanteen voiton tai tappion. Tämä liittyy myös läheisesti Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoriaan (1974).

Mitä voimme siis tehdä kohdatessamme sokeaa kuuliaisuutta? Auktoriteetti ja hierarkia voivat olla mukautuvia tietyissä asiayhteyksissä, mutta se ei oikeuta sokeaan kuuliaisuuteen moraalitonta auktoriteettia kohtaan. Tässä kohtaamme ongelman. Jos saavutamme yhteiskunnan, jossa kaikki auktoriteetti kyseenalaistetaan, tulee yhteiskunnasta terve ja reilu. Se kuitenkin tuhoutuu ennen muita yhteiskuntia konfliktin aikana, koska se on hidas tekemään päätöksiä.

Yksilöllisellä tasolla, jos haluamme välttää vajoamasta sokeaan kuuliaisuuteen, on tärkeää myös pitää mielessä, että kaikki meistä voivat tulla tällaisen tilanteen aiheuttaman paineen uhriksi. Tästä syystä meillä oleva paras puolustus on olla tietoinen siitä kuinka asiayhteyteen liittyvät tekijät vaikuttavat meihin. Tällä tavalla kun ne uhkaavat ottaa meistä vallan, voimme yrittää ottaa vallan takaisin ja olla delegoimatta meille kuuluvaa vastuuta, oli houkutus sitten kuinka suuri tahansa.

Milgramin koe: testihenkilö

Tällaiset kokeet auttavat meitä pohtimaan ihmisten olosuhteita. Ne auttavat meitä näkemään, että dogmit, kuten ajatus hyvästä tai pahasta, ovat liian mustavalkoisia selittämään meidän todellisuuttamme. Tällaiset kokeilut ovat välttämättömiä tuomaan valoa ihmisen käyttäytymisen ja syiden ymmärtämisen monimutkaisuudelle. Tämän tietäminen auttaa meitä ymmärtämään historiaa ja olemaan toistamatta tiettyjä tekoja.

Milgram, S. (1963). Behavioral study of obedience. Journal of Abnormal and Social Psychology, 67, 371-378.

Milgram, S. (1974). Obedience to authority: An experimental view. New York: Harper and Row

Milgram, S. (2005). Los peligros de la obediciencia. POLIS, Revista Latinoamericana.

Milgram, S., Goitia, J. de, & Bruner, J. (2016). Obediencia a la autoridad : el experimento Milgram. Capitan Swing.

Shanab, M. E., & Yahya, K. A. (1978). A cross-cultural study of obedience. Bulletin of the Psychonomic Society.

Smith, P. B., & Bond, M. H. (1998). Social psychology across cultures (2nd Edition). Prentice Hall.

Tajfel, H. (1974). Social identity and intergroup behaviour. Social Science Information, 13, 65-93.

Zimbardo, P. G. (2012). El efecto Lucifer: el porqué de la maldad.