Krooninen suru ja dystymia: onko siihen parannusta?

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas

Kirjoittanut Valeria Sabater

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Jatkuva masennus ei aina vastaa lääkkeisiin perustuvaan lähestymistapaan. Krooninen apatia, toivottomuus ja masentunut mieli ovat alkuperältään monimutkaisempia kuin olemme ajatelleetkaan. Kun käytämme neuropsykologiaa dystymian tutkimiseen, se muistuttaa meitä siitä, että tämä sairaus liittyy moniin aivotoimintoihin ja sosiaalisiin tilanteisiin, jotka meidän tulee ottaa huomioon.

Kun arvioimme dystymian tapauksia maailmanlaajuisesti, löydämme jotakin, jota emme voi sivuuttaa. Kliiniset tutkimukset paljastavat meille, että tämä sairaus vaikuttaa noin 5 % väestöstä, varsinkin naisiin. Asiantuntijat tietävät varmasti, että on monia ihmisiä, jotka elävät elämäänsä jatkuvassa kärsimyksessä, mutta eivät ota avun pyytämiseen tarvittavaa askelta. Tästä toivottomuudesta ja masentuneisuudesta tulee niin kroonista, että tämä prosentuaalinen määrä on hyvin todennäköisesti suurempi kuin mitä luulemme.

Dystymia, tai vastikään “jatkuvaksi masennukseksi” nimetty sairaus, vaikuttaa naisiin suuressa määrin, ja mielialan muutokset, väsymys ja jatkuva suru ovat sen ominaispiirteitä. Nämä oireet voivat jatkua vuosia.

Toisaalta, siitä lähtien kun Amerikan psykiatriyhdistyksen luoma DSM-V-tautiluokitus vaihtoi termin “dystymia” termiin “jatkuva masennus”, tästä sairaudesta on tehty yhä enemmän ja enemmän tutkimuksia. Lääketieteellinen ja tieteellinen yhteisö pyrkivät määrittelemään ja ymmärtämään tätä sairautta paremmin.

Se on paljon lievempi sairaus kuin vakava masennus. Johtuen tämän sairauden hoitamisvaikeudesta, on kuitenkin yleistä, että monet potilaat päätyvät jossakin vaiheessa kehittämään muita sairauksia ja mielialahäiriöitä.

Dystymian (jatkuva masennus) neuropsykologia

Psykiatri Robert Spitzer loi ja määritteli tämän kliinisen sairauden 60-luvulla. Hän erotti sen termeistä, joiden hän ei kokenut kuvaavan asianmukaisella tavalla tätä sairautta. Ennen kuin Spitzer oli tehnyt tämän tutkimuksen parantaakseen mielialahäiriöiden luokittelua, dystymiaa pidettiin persoonallisuustyyppinä, ei sairautena. Ihmisiä kuvattiin masentuneiksi, neuroottisiksi ja heikkomielisiksi.

1960-luvulta lähtien tähän päivään asti asiantuntijat ovat jatkaneet löydöstensä tarkentamista jatkuvaan masennukseen liittyen päästäkseen ongelman ytimeen. Nykyään tämän diagnoosin saavan ihmisen tulee täyttää seuraavat vaatimukset:

• Vähintään 2 vuoden ajan kestänyt masentuneisuus

Lisäksi heidän täytyy kärsiä vähintään kahdesta seuraavista oireista:

• Ruokahalun menetys tai lisääntyminen
• Unettomuus tai äärimmäinen unettomuus
• Energian puute tai väsymys
• Alhainen itsetunto
• Keskittymisvaikeudet tai vaikeus tehdä päätöksiä
• Toivottomuuden tunne
• Jatkuva kärsimys
• Ei mitään psykoottisia tai maanisia tapauksia; ei mitään orgaanisia sairauksia; ei mitään epäilystä vakavasta masennuksesta

Mitä aivoissani tapahtuu, jos minulla diagnosoidaan jatkuva masennus (dystymia)?

Kun ihminen saa tällaisen diagnoosin, tuntee hän usein helpotusta. Se ei yllätä lainkaan. Hän on yleensä elänyt tämän varjon kanssa aina nuoruudesta lähtien. Kaikki nuo tyhjyyden tunteet, jotka valtasivat hänen elämänsä kaikin tavoin. Kaikki nuo vuodet, jolloin suru nielaisi hänen koko elämänsä ja kaiken mitä hän teki. Nyt niillä on diagnoosi.

Dystymian neuropsykologiset tutkimukset kertovat meille, että tällä sairaudella on alkuperänsä. Asiantuntijat uskovat, että stressi sekä lisääntynyt katekolamiini ja hormonit kuten kortisoli, voivat vaikuttaa kykyymme hallita mielialaamme.

• Kliiniset tutkimukset, ja varsinkin aivokuvateknologian kehittyminen, kuten magneettiresonanssikuvaus, ovat antaneet meille tilaisuuden löytää erittäin paljastavaa tietoa. Esimerkiksi alhaisen aktiivisuuden olemassaolon havaitsemisen aivojen alueilla, jotka liittyvät ongelmanratkaisuun, unensäätelyyn ja jopa sosiaalisuuteen.
• Useimmat näistä menetelmistä keskittyvät hyvin erityiseen alueeseen: etummaiseen pihtipoimuun (allaolevassa kuvassa), joka on vastuussa tunteiden hallinnasta. Jatkuvasta masennuksesta kärsivillä potilailla ei ole tällä alueella paljoa aktiivisuutta.

Pihtipoimu ja von Economo -neuronit

• Etummainen pihtipoimu on osa verkostoa, joka on vastuussa useiden prosessien luomisesta. Se auttaa meitä prosessoimaan tietoa sekä aistien avulla että henkisesti. Se auttaa meitä pitämään huomiomme keskittyneenä samalla kun liikumme tai olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Se auttaa meitä säilyttämään kiinnostuksen ympäristöömme, ja se toimii siltana tunteidemme ja keskittymisemme välillä.
• Von Economo -neuroneita löytyy myös tältä alueelta. Monet meistä ovat kuulleet pienistä peilisoluista, mutta von Economo -neuronit ovat erityisen tärkeitä yhdestä pääsyystä. Nämä hermosolut yhdistyvät muiden kanssa helpottaakseen ja prosessoidakseen kipuun ja nälkään liittyvää tietoa. Ne stimuloivat myös ”sosiaalisten tunteiden” syntymistä, kuten luottamusta, rakkautta, kaunaa…
• Apinoilla, delfiineillä, valailla ja elefanteilla on myös von Economo -neuroneita. Nämä eläimet masentuvat aivan kuten mekin ja osoittavat käytöksellään niin sanottuja ”sosiaalisen kärsimyksen” oireita. Sellaiset tekijät kuten yksinäisyys, hylkäys tai paikan menettäminen oman ryhmän hierarkiassa, voivat aiheuttaa surua ja henkistä kipua. Tämä on äärimmäisen mielenkiintoista tietoa.

Yhteenveto: vastauksien etsiminen

Nyt tiedämme mitä neuropsykologinen tutkimus on osoittanut meille dystymiasta. Kysymys onkin nyt: mikä saa tähän sairauteen liittyvät alueet lakkaamaan toimimasta tavalla, jolla niiden pitäisi? Ja vielä tärkeämmin: kuinka voimme taas säädellä niitä? Yksi pääongelmista on se, että nämä ihmiset ovat eläneet tämän sairauden kanssa monien vuosien ajan. Se ei myöskään aina vastaa lääkkeisiin pohjautuvaan lähestymistapaan. Siitä syystä asiantuntijoiden täytyy tutkia tätä sairautta enemmän.

Tutkijat esimerkiksi tietävät siihen liittyvästä perinnöllisestä näkökulmasta. Niin ikään eristyksen tunne, menetyksestä kärsiminen tai vain yksinkertainen tunne siitä että ei ole hyödyllinen missään mielessä voivat luoda näitä kroonisia kärsimyksen tiloja.

Neuropsykologiset tutkimukset dystymiaan liittyen kertovat meille, että monet potilaat voivat usein paremmin, kun he aloittavat uuden projektin. Pelkkä elämänmuutoksen esitteleminen voi luoda todellisen läpimurron. Jos tunnemme olevamme mukana jossakin tai jonkun kanssa, luo se taas positiivisuutta ja toivoa.

Älä luovuta. Kun asiantuntijat oppivat enemmän ja enemmän näistä sairauksista, he pystyvät antamaan parempia vastauksia. Sillä välin keskitytään vain siihen tosiasiaan, että dystymia on hoidettavissa. Voimme selvitä siitä hyvällä hoidolla ja psykoterapeuttisella lähestymistavalla.