Kolme lapsuuden jälkeä, jotka ovat ikuisia

· 22.10.2016

 

Lapsuus on aikaa, jolloin tapahtuu kaunis paradoksi: me pystymme rakentamaan mitä vahvimman perustan ilman, että edes huomaamme sitä. Neljän vuoden ikään mennessä meidän tapamme olla on alkanut ottaa muotoaan, joten tästä eteenpäin tarvitsee vain kehittää tai hillitä sitä liiketilaa, jonka olemme keränneet elämämme ensimmäisten vuosien aikana.

Lapsuus jättää jälkiä, jotka kestävät ikuisesti. Ne ovat peruuttamattomia jalanjälkiä, jotka heijastuvat meidän asenteessamme itseämme ja muita kohtaan. Jotkut näistä jäljistä ovat itsepintaisempia ja syvempiä johtuen siitä valtavasta vaikutuksesta, joka niillä on lapsen mieleen.

Alla kerromme kolmesta jäljestä, jotka me sisäistämme lapsuutemme aikana, ja joita ei voida koskaan pyyhkiä meistä pois.

Luottamisen mahdottomuus lapsuuden jälkeen
Poika ja kala

Kun lapsille tuotetaan jatkuvasti pettymyksiä tai heidän vanhempansa tai huoltajansa pettävät heidän luottamuksensa lapsuuden aikana, voi heidän olla vaikeaa luottaa muihin ihmisiin tai edes itseensä. Heidän täytyy taistella tätä epäluottamuksen taipumusta vastaan luodakseen läheisiä suhteita muihin ihmisiin.

Lapsi pettyy, kun aikuinen lupaa asioita, joita hän ei pysty tai halua täyttää. Lapsille on tärkeää saada juuri se lelu, joka luvattiin heidän saavuttaessaan jonkin tietyn tavoitteen. Heille on tärkeää tulla viedyksi puistoon, koska heille kerrottiin näin tapahtuvan. Että heille annetaan se huomio, joka heille luvattiin.

Pienet luottamuksen pettämiset voivat mennä huomaamatta ohi tai olla täysin merkityksettömiä aikuisille, mutta lapselle ne edustavat opetusta siitä, mitä voi odottaa aivan kaikilta läheisiltä henkilöiltä.

Jos lapset havaitsevat vanhempiensa valehtelevan heille, he oppivat että sanoilla ei ole arvoa. Myöhemmin heidän on vaikeaa uskoa muita ja ponnistella sen eteen, että heidän omilla sanoillaan olisi merkitystä. Tämä jälki luo hankaluuksia heidän kehityksensä aikana; vaikeuksia rakentaa siteitä muihin ihmisiin ja onnistua luomaan todellista läheisyyttä, jossa he voivat tuntea olonsa turvalliseksi jonkun toisen kanssa.

Hylätyksi tulemisen pelko

Lapsi joka on jätetty yksin, huomiotta tai hylätty, alkaa uskoa, että yksinäisyys on täysin negatiivinen tila. He voivat valita yhden kahdesta polusta: joko heistä tulee liiallisen riippuvaisia muista, jatkuvasti hakien jotakuta joka pitää heille seuraa ja suojelee heitä, tai vaihtoehtoisesti he hylkäävät kaiken seuran jotta he välttäisivät uuden pettymyksen.

Ne jotka valitsevat riippuvuuden polun kykenevät loppujen lopuksi sietämään minkälaista suhdetta tahansa, kunhan he vaan eivät tunne oloaan yksinäisiksi. He uskovat olevansa täysin kykenemättömiä selviytymään yksinäisyydestä ja näin ollen ovat valmiit maksamaan seurasta minkä tahansa hinnan.

Ne, jotka pakenevat hylätyksi tulemisen pelkoa äärimmäisellä itsenäisyydellä eivät taas kykene nauttimaan toisen ihmisen hellästä läheisyydestä. Heille rakkaus on synonyymi pelolle. Mitä enemmän he kokevat hellyyttä toista ihmistä kohtaan, sitä enemmän heidän ahdistuneisuutensa ja halunsa paeta kasvaa. He ovat sen kaltaisia ihmisiä, jotka katkaisevat läheisiä siteitä voidakseen lakata tuntemasta ahdistusta, jonka tämän rakastetun hahmon menettämisen mahdollisuus aiheuttaa heille.

Torjutuksi tulemisen pelko

lapsuus

Lapsista, joiden vanhemmat ovat aina kyseenalaistaneet ja tukahduttaneet heitä, tulee yleensä oman itsensä pahimpia vihollisia. Tällä tavoin he kehittävät sisäisen dialogin, joka koostuu itsensä soimaamisesta ja syyttelystä.

Nämä lapset eivät aikuisiällään luultavasti koskaan koe sopusointua sen välillä mitä tekevät, sanovat ja ajattelevat. He löytävät aina keinon sabotoida omia suunnitelmiaan ja heidän on erittäin vaikeaa hyväksyä, että myös heillä on hyveitä ja saavutuksia. He tulevat aina kokemaan, että eivät ansaitse hellyyttä tai ymmärrystä, ja uskomaan että heidän rakkaudentunnustuksensa muita kohtaan tullaan torjumaan.

Yleisesti ottaen he muuttuvat eristäytyneiksi ja vetäytyviksi aikuisiksi, jotka tuntevat paniikkia sosiaalista kontaktia vaativissa tilanteissa. Samaan aikaan he kuitenkin ovat todella riippuvaisia muiden mielipiteistä. Joutuessaan kohtaamaan vähäisintäkin kritiikkiä muilta he repivät itsensä täysin rikki, koska he eivät tiedä miten erottaa objektiivinen havainto henkilökohtaisesta hyökkäyksestä.

Jos torjumisen lisäksi lasta vieläpä nöyryytetään, ovat seuraukset tätäkin vakavammat. Tämä nöyryytys jättää jälkeensä ratkaisemattomia vihan tunteita, jotka muuttuvat jatkuvaksi voimattomuuden tunteeksi, joka usein johtaa tyrannimaisiin ja tunteettomiin persoonallisuuksiin, jotka lisäksi koettavat nöyryyttää muita.

Näiden lapsuuden kokemusten jättämiä jälkiä on todella vaikeaa muuttaa. Tämä ei silti tarkoita, että niitä ei voisi jalostaa, kehittää ja ohjata uudelleen joksikin myönteiseksi. Ensimmäinen askel on tunnistaa ja tunnustaa niiden olemassaolo, ja että niitä täytyy työstää, jotta ne eivät määrittele täysin meidän loppuelämäämme.