Perheemme jättämä perintö: olemmeko tuomittuja jatkamaan sitä?
Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Angela C. Tobias
Mikään ei voisi häiritä meitä enemmän kuin se hetki, kun näemme itsemme heijastuvan äitimme tai isämme virheissä. Se saa meidät miettimään, kuinka voi olla mahdollista, että olemme koko elämämme ajan kauhistelleet näitä puutteita tai olemuksia, ja nyt toimimme samalla tavalla. Ikään kuin se olisi perheemme jättämä perintö.
Tämän samankaltaisuuden aiheuttama epämukavuus on asia, jonka monet meistä kiistävät. Kieltäminen johtaa lisäksi siihen, että asetamme tämän itsellemme hyväksymättömän piirteen tai ominaisuuden muihin ihmisiin. Psykoanalyyttisesti sitä kutsutaan projektioksi, tai kuten vanha kuuluisa sananlasku kuuluu, “on helpompaa nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa”.
Meillä on tapana toistaa malleja ja perheemme jättämää perintöä sosiaalisissa suhteissamme, parisuhteessa ja omassa perhe-elämässämme. Vartuessamme oppimamme asiat piirtyvät meihin ja kun ymmärrämme sen, voimme varmasti kysyä itseltämme, olemmeko todella tuomittuja toistamaan samat virheet kuin perheemme?
Miksi perheemme jättämä perintö on tärkeä?
Perheemme jättämä perintö on paljon muutakin kuin geenejä. Aina siitä hetkestä lähtien, kun saavumme kohdusta maailmaan – ja itse asiassa jo sitä ennen – emme koskaan lakkaa oppimista. Jäljittelemme mitä näemme ympärillämme: mitä muut tekevät, miten he ilmaisevat itseään, miten he käsittelevät omia tunteitaan… Ja ymmärrämme, että tietyt ihmiset ovat roolimallejamme.
Itse asiassa pieni lapsi ei pysty erottamaan omaa olemustaan huoltajiensa olemuksesta. Tämän eron ymmärtäminen tapahtuu vasta myöhemmissä vaiheissa, kun lapsi kehittää oman minäkuvan ja ymmärtää olevansa erillään näistä ihmisistä, joihin hän on kiintynyt. Tämä vaihe on erityisen havaittavissa murrosiässä, kun sen tarkoituksena on vahvistaa omaa minää ja kieltää kaikki perheeseen liittyvä perintö.
Lisäksi nämä ihmiset, joihin kiinnymme, eivät ole pelkästään “yksi malli”, vaan ne ovat tietyllä tapaa “se malli”. Vanhempien mallia idealisoidaan varhaislapsuudessa täysin. Jopa niin paljon, että psykoanalyyttisten teorioiden mukaan vanhempien ihailu voi johtaa tapaukseen, joka tunnetaan nimellä Oidipus- tai Elektra-kompleksi.
Olenko siis tuomittu toistamaan samat virheet kuin perheeni?
Vastaus tähän kysymykseen on yksinkertainen: emme tietenkään ole tuomittuja toistamaan perheemme tekemiä virheitä, ja ainakaan, jos emme sitä itse halua. Kaikki nämä mallit ovat piirtyneet persoonallisuuteemme, ja useimmiten myös voimme tunnistaa ne. Mutta ne eivät ole ainoita malleja joita meillä on, sillä oma elämäkokemuksemme tarjoaa meille myös uusia näkökulmia elinikäisen kehityksellemme kannalta.
Luomamme uudet suhteet, olipa kyseessä sitten parisuhde, ystävyys tai veljeys, saavat mobilisoimaan tai muuttumaan kaikki ne sisäiset perimämme mallit, joita kannamme aina mukanamme.
Tässä mielessä voimme pitää perheen jättämää perintöä taakkana, mutta myös jonakin arvokkaana, jota haluamme ylläpitää omassa sukupolvessamme. Voisimme nostaa esille monia tapauksia perheiden jättämistä perinnöistä, joita ei vain ole jatkettu, vaan myös parannettu.
Kuuluisan psykiatrin Sigmund Freudin tytär Anna Freud, isänsä jalanjäljissä, on tarjonnut perustavanlaatuisen panoksen psykiatrian alalla puolustusmekanismeja koskevilla teorioillaan. Anna Freud ei siis pelkästään jatkanut isänsä jättämää perintöä, vaan meni tätäkin pidemmälle omilla esimerkeillään.
Yritämme parantaa perheemme jättämää perintöä
Kuten olemme voineet jo nähdä, perheemme jättämä perintö on henkilökohtainen kokemus ja malli maailman ymmärtämiseksi. Olemme oppineet sen omasta lähipiiristämme ja se on jättänyt meihin syvän jäljen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme ennalta tuomittuja toistamaan perheenjäsentemme tekemät toimet, jos emme ole samaa mieltä niiden kanssa.
Yksi psykoterapian niistä osa-alueista, jotka keskittyvät enemmän tähän näkemykseen, on perheterapia. Tämä työskentelytapa pyrkii nimenomaan havainnollistamaan nykyistä asemaamme perheessä ja tutkimaan jopa aikaisempia sukupolvia. Tämän avulla voimme ottaa aktiivisen roolin niissä tiedottomissa perheellisissä malleissa, jotka toistuvat ja jotka aiheuttavat kipua.
Viime kädessä olemme perheenjäsentemme perillisiä. Sekä niissä positiivisissa asioissa jotka tekevät meistä ylpeitä, että niissä jotka aiheuttavat tuskaa ja saavat meidät polkemaan paikallamme. Mutta meidän on samalla muistettava, että oman olemassaolomme tehtävänä on niin parantaa tätä perintöä kuin välittää parhaita puoliamme ja ominaisuuksiamme seuraaville sukupolville.
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.