Patologiset uhkapelurit: kognitiiviset vääristymät

03 huhtikuu, 2020
Tässä artikkelissa kerromme kognitiivisista vääristymätyypeistä, joita patologiset uhkapelurit usein kokevat, ja ehdotamme joitakin hoitovaihtoehtoja.
 

Kognitiivinen vääristymä on yleinen, ihmisen oma puolueellinen kognitiivinen hoitokeino. Ja kun puhumme mielenterveyshäiriöistä, kuten sellaisista joista patologiset uhkapelurit kärsivät, ne ovat hyvin yleisiä potilaiden keskuudessa.

Uhkapelaaminen on yksi alkukantaisimmista aktiviteeteista ihmiskunnan historiassa. Historiankirjoista löytyy kuuluisien ihmisten nimiä, jotka olivat pakkomielteisiä uhkapelureita. Keisari Claudius, Fjodor Dostojevski ja Giacomo Casanova ovat vain muutamia esimerkkejä.

Uhkapelaaminen alkoi kuitenkin saada suuremman merkityksen vasta vuonna 1980, kun selvisi, että se voi johtaa vakaviin ongelmiin. Se päätettiin sisällyttää DSM-III-luokittelujärjestelmään diagnoosiluokitteluna.

Diagnoosi

Kun puhumme patologisesta uhkapelistä, tarkoitamme niin sanottuja ”onnenpelejä” tai ”tuuripelejä”. Videopelit eivät siis kuulu tähän kategoriaan, vaikka se ei tarkoitakaan sitä, etteivätkö nämä pelurit voisi myös tulla riippuvaiseksi pelaamisesta.

Patologiset uhkapelurit tunnistaa siitä, että diagnoosiohjekirjan mukaan he menettävät hallinnan pelaamisesta. Samalla tavoin kuin riippuvaisen parisuhteen synnyssä. Uhkapeluri jatkaa pelaamista, vaikka hän onkin tietoinen sen negatiivisista seurauksista.

Patologisten uhkapelureiden luokitus vaihtui impulssinhallinnan häiriöstä DSM-5-luokittelujärjestelmän riippuvuushäiriöiden kategoriaan. Tämä johtuu siitä, että siihen liittyy monia riippuvuuden ominaispiirteitä.

Riskinottajan hedelmättömät ponnistelut vastustaa halua pelata johtavat usein täydelliseen henkilökohtaisten, perheen ja/tai ammatillisten tavoitteiden rappeutumiseen.

 

Patologisten uhkapelureiden kognitiivinen puolueellisuus

Pelipöytä

Patologiset uhkapelurit hautovat mielessään tiettyjä järjettömiä uskomuksia tai kognitiivisia vääristymiä, jotka pitävät heidät peliriippuvaisina.

Kognitiiviset vääristymät ovat ennakkoluuloja, jotka käynnistyvät tiedon prosessoinnissa. Ne eivät välttämättä ole patologisia, sillä meillä kaikilla on niitä suuremmassa tai pienemmässä määrin. Sen sijaan ihminen voi muokata niitä, jos ne toistuvat liian usein, sekä estää niitä siirtymästä eteenpäin. Patologisten uhkapelureiden tyypillisimpiä vääristymiä ovat:

  • Illuusio hallinnasta. Tämä on uskomista siihen, että pelin tulos riippuu ennemminkin itse aktiviteetista kuin sattumasta. Ihminen uskoo todella, että hän voi itse hallita peliä ja sen tulosta. Patologiset uhkapelurit saattavat esimerkiksi ajatella, että ”minulla on pettämätön voittotaktiikka”. He uskovat tähän vääristymään ja loogisesti jatkavat sitten pelaamista.
  • Absoluuttiseen esiintymään keskittyminen. Uhkapelurit mittaavat menestystään pelissä tarkkailemalla vain ansaitsemiaan rahoja, unohtaen menettämänsä rahat. On hyvin tavallista, että he menettävät paljon enemmän kuin voittavat. Tämä on kuitenkin illuusio, joka pitää heidät ankkuroituna riippuvuuteen.
 
  • Taikausko tai illuusion korrelaatio. Nämä ovat satunnaisia yhteyksiä tiettyjen tapahtumien tai käyttäytymisen ja palkinnon välillä. Uhkapelurit siis alkavat uskoa, että mainittu tapahtuma lisää heidän voittonsa todennäköisyyttä. Tämä on samankaltainen kuin lumouksen alaisena oleminen tai erityisen rituaalin suorittaminen. Se on tietenkin taianomainen ajatus, sillä patologiset uhkapelurit eivät pysty hallitsemaan voittojaan tai häviöitään. Tässä yksi esimerkki tällaisesta kognitiivisesta vääristymästä: ”Jos suukotan noppaa kahdesti ennen sen heittämistä, voitan”.
  • Koneiden inhimillistäminen. Jotkut riskinottajat antavat pelaamilleen laitteille tai elottomille esineille animoituja ominaisuuksia. He saattavat ajatella, että ”tämä kone on harhauttamassa minua, se haluaa hämätä minua, mutta se ei onnistu, koska olen fiksumpi”.

Patologisten uhkapelureiden auttaminen

Patologiset uhkapelurit tarvitsevat apua.

Ensimmäinen askel kognitiivisen vääristymän ylipääsemiseksi on se, että patologiset uhkapelurit huomaavat mainitun vääristymän. Kognitiivisia vääristymiä ei ole helppo havaita, sillä ne ovat ohjelmoituneet ajan kuluessa. Yksi tapa niiden havaitsemiseksi on pyytää uhkapeluria täyttämään jonkinlainen itsearviolomake, kun hän tuntee tarvetta pelata. Jos se selitetään oikealla tavalla ja uhkapeluri tekee sen oikein, tulee hän tietoiseksi kognitiivisista vääristymistään.

 

Sen tehdäksemme voimme näyttää hänelle tyypillisimmät vääristymät joita hänellä esiintyy ja pyytää häntä kertomaan, mihin hän samaistuu eniten. Kun teemme niin, henkilön täytyy ymmärtää, että tällaiset kognitiiviset vääristymät ovat pitkälti vastuussa hänen motivaatiostaan jatkaa pelaamista.

Niiden muokkaamiseksi on tärkeää kyseenalaistaa ja vaihtaa ne objektiivisuuteen ja todellisuuteen perustuviin ajatuksiin. Tämä on saavutettavissa sokraattisen menetelmän ja ohjattujen löydösten avulla. Ihminen siis kysyy itseltään mitä todisteita hänellä on tietyn ajatuksen ylläpitämiseksi. Esimerkiksi: ”Kuinka olen varma siitä, että menetelmäni on pettämätön?”, ”Riippuuko häviö tai voitto todella minusta?” ja ”Mikä sen todistaa?”.

Yhteenveto

Harjoitettuaan sokraattista menetelmää, uhkapelurit huomaavat virhepäätelmän ja he ovat alttiimpia muuttamaan ajattelutapaansa. Sen tehdäkseen heidän täytyy vain käydä läpi kaikki kysytyt kysymykset ja keksiä järkevä vastaus. Siitä tulee heidän henkinen mantransa siitä hetkestä lähtien. Esimerkiksi: ”Minulla ei ole mitään valtaa koneeseen, joka toimii satunnaisella tavalla”. ”Olen voittanut toisinaan, mutta kokonaistiedot osoittavat, että olen hävinnyt paljon enemmän, joten voitot eivät kompensoi tappioita”.

Harjoituksen avulla uhkapelurit tulevat tietoisemmiksi käytöksensä hyödyttömyydestä. He tajuavat, että heidän ongelmansa luo vain uusia ongelmia. Loppujen lopuksi uhkapelureiden pitäisi pystyä menettämään kiinnostuksensa pelaamiseen ja lopettamaan uhkapelaaminen.

 
  • Mañoso, V., Labrador, F.J., y Fernández-Alba, A. (2004). Tipo de distorsiones cognitivas durante el juego en jugadores patológicos y no jugadores. Psicothema: Vol. 16, nº 4, pp. 576-581