Nurkkaan jätetty: unohdetut lapset

11.1.2018 en Psykologia 471 Jaetut
surullinen tyttö halaa nalleaan

Unohdetut lapset. Lapsi, joka ei ollut vanhempiensa rakastama. Lapsi, joka kasvoi nurkassa. Tuo lapsi tulee juuttumaan sinne kymmeniksi vuosiksi, hän on jumissa siellä myös aikuisena, sillä hänen lapsuutensa riistettiin häneltä, ja rakkaus häneltä oli kielletty. Hän on edelleen sidoksissa nälkäiseen ja vihaiseen lapseen, joka hän aikoinaan oli. Hän on jumissa lapsuuden traumassaan.

Psykiatri Daniel J. Siegelin teos Parenting from the inside out tarjoaa meille oivallisen termin jolla voimme kuvata tätä unohdettua lasta: häpeän kulttuuri. Näiden sanojen takana piilee haudattu todellisuus, josta me emme kovin usein ole tietoisia.

Viittaamme pikkulapsiin, jotka elävät häpeissään ja hämillään, sillä he eivät elä tyypillisessä perheessä. He elävät vailla tunnistusta, myötätuntoa, huolenpitoa ja turvaa.

”Lapsuus ei kestä ikuisuuksia, mutta kaikki ansaitsevat sen.”

-Wendy Dale-

Unohdettu lapsi on se, jolla ei ole perheessä mitään roolia. Kyseessä on se lapsi, joka pyytää mutta ei koskaan saa. Lapsi, joka on oppinut että itkeminen on turhaa. Se lapsi, joka ei koskaan nähnyt omaa heijastustaan vanhempiensa silmissä, eikä koskaan tuntenut heidän syleilyään. Unohdettu lapsi, jolla ei koskaan ollut oikeaa kotia, eikä hän koskaan kokenut hyväilyä, joka vakuuttaisi hänet siitä, että asiat tulisivat kääntymään hyvin päin. Kukaan ei opettanut häntä uskomaan, ei taikaan, ei maailmankaikkeuteen, eikä edes häneen itseensä.

Nämä häpeän kulttuurin lapset ovat juuriltaan irti revittyjä, ja he kadottavat itsensä syvään raivoon ja hiljaisuuteen. Usko tai älä, mutta tämä pelottava skenaario on todella yleinen meidän yhteiskunnassamme.

surullisen näköinen poika

Unohdetut lapset, laiminlyödyt elämät

Kun ajattelemme unohdettua lasta, mieleemme tulee usein kuva huonosti toimivasta perheestä. Ne ovat ympäristöjä, jotka sisältävät sekä fyysistä että verbaalista väkivaltaa, epäkypsiä vanhempia, ja niissä henkiset traumatkin ovat todella yleisiä. Näissä ympäristöissä lapsi on marginalisoitu. Tälle ympäristölle on luonteenomaista psyykkinen epätasapaino, turvallisuuden puute ja pelko.

Tässä vaiheessa on tärkeää selventää yksi asia: unohdettu lapsi elää lähempänä meitä kuin luulemmekaan. Hän voi olla jopa naapurimme lapsi. Ehkä hän elää siinä hienossa kolmekerroksisessa talossa, tai hänen vanhempansa ovat he, jotka vaikuttavat aina ystävällisiltä ja hymyilevät paljon. Silloin tällöin näet heidän hiljaisen lapsensa pitämässä heitä kädestä, ja huomaat surun hänen silmistään hänen vanhempien viedessä häntä kouluun tai heidän hakiessa hänet koulusta.

Ehkä hänellä on omat avaimensa kotiinsa, ja sinä näet hänen saapuvan ja poistuvan kotoaan aina yksin, sillä hänen vanhempansa ovat töissä joka päivä, aivan niin kuin heidän pitääkin olla. Hänen vanhempansa palaavat kotiin väsyneinä, eikä heillä ole energiaa olla lapsensa kanssa tai kuunnella häntä. Asia ei saisi koskaan olla näin. Tällaisessa tilanteessa ei tapahdu väkivaltaa, mutta toimimattomuus on ilmiselvä. Tämä on myös eräänlainen väärinkohtelun muoto: todellisen rakkauden puute, tietoisen ja läsnäolevan vanhemman puute, sekä tunteiden osoituksen puute lasta kohti.

unohdetut lapset

Kenenkään ei kuuluisi elää nurkassa

Kenenkään ei pitäisi elää pimeässä huoneessa ilman rakkautta. Lapsuuden viettäminen tällaisessa ympäristössä, täynnä varjoja ja ilman rakkautta, tulee luomaan sisäisen konfliktin lapsen sisimmässä, ja hänellä menee kymmeniä vuosia tämän konfliktin selvittämiseen. Elisabeth Kubler-Ross kirjoitti kirjassaan On grief and grieving että he, jotka kärsivät traumaattisesta lapsuudesta joutuvat käymään läpi tietyn tyyppisen erityisen surun.

’’Kaikkein onnekkain asia mitä elämässäsi voi minun mielestäni tapahtua, on kokea onnellinen lapsuus.’’

-Agatha Christie-

Kubler-Ross, sveitsiläis-amerikkalainen psykiatri selittää, että se on kuin aloittaisi kirurgisen leikkauksen, jossa leikataan laatikossa piilossa olevat häiriintyneiden tunteiden sarjat. Jokaisesta laatikosta tulee sitä sotkuisempi mitä syvemmälle me menemme. Se on kaoottinen sisäinen maailma, jossa kaikki asiat ovat olemassa samaan aikaan: raivo, viha, petos, laiminlyönti ja masennus.

Unohdettu lapsi muuttuu usein luoksepääsemättömäksi aikuiseksi, ihmiseksi, joka on omissa oloissaan ja eikä hän kykene muodostamaan kestäviä ja merkityksellisiä ihmissuhteita. Näin on siitä syystä, että he elävät edelleen eräänlaisessa häpeän kulttuurissa. Siellä he yrittävät jatkuvasti pohtia mitä he tekivät väärin, sillä he eivät koskaan ole olleet rakkauden arvoisia. He eivät koskaan saaneet rakkautta, joka on tarpeen voidaksemme kasvaa ihmisinä.

vauva ja äiti nukkuvat

Kukaan ei ansaitse elää nurkassa, etenkään kun kyseessä ovat lapset. Kaikkein pienimmät tarvitsevat välittävien sanojemme huomiota. He ansaitsevat huomiomme, jopa silloin kun päivämme on ollut todella rankka. Kaiken lisäksi he ansaitsevat meidän loputtoman kärsivällisyytemme ja myötätuntomme.

Haluan lopettaa artikkelin erääseen pyyntöön: investoi vanhempana olemiseen ja tietoiseen koulutukseen. Välttäkäämme jättämästä enemmän unohdettuja lapsia huomiotta, älkäämme salliko menetettyjen lapsuuksien tapahtua enää. Mieti, millaisia seuraamuksia teoillasi on lapsen myöhempään elämään.

UUTISIA VERKOSSA