Isovanhempamme tarvitsevat rakkautta ja kärsivällisyyttä

· 19.9.2017

Ehkä meidän isovanhemmillamme ei ole sitä energiaa, joka heillä kerran oli. Heidän voi olla vaikea liikkua. He eivät välttämättä muista kuka olet. Ehkä aina silloin tällöin heidän äänensä pettää, kun he puhuvat sinulle. Tai he saattavat ärsyttää sinua kun he eivät näe mitään positiivista päivittäisessä elämässään.

Se saattaa olla näin ja näin sen ehkä kuuluukin olla. Koska isovanhemmilla on rutiinit ja tarpeet joita me emme ymmärrä. Itse asiassa heidän vaatimustensa takana oleva logiikka ja heidän sanoissaan näkyvä ”hienovarainen itsekkyys” saattavat täysin torjua meidät nuoremmat.

Joka tapauksessa voisimme sanoa, että elämme aikaa jolloin yhteiskunta ei kohtele vanhuksia yksilöinä ja riistää heiltä heidän ihmisyytensä. Huolet joita he ilmaisevat, usein vastaavat heidän tarpeeseensa vahvistaa omaa indentiteettiänsä.

isoisä ja omena

Kun isovanhempasi tekevät olostasi epämukavan, muista tämä…

Kun isovanhempasi saavat olosi epämukavaksi, muista että he harjoittelevat päätöksentekokykyään sellaisessa elämänvaiheessa, jossa he ovat täysin riippuvaisia muista. Älä anna kärsivällisyytesi pettää koska he ehkä kävelevät hitaasti. Älä ärsyynny jos he huutavat, itkevät tai toistavat keskustelun noin 20 kertaa saadakseen viestin perille.

Kun iäkkään ihmisen puhe saa sinut kärsimättömäksi, älä unohda että se saattaa olla viimeinen kerta kun kuulet kyseisen tarinan. Rakasta heitä heidän vanhassa iässään, anna heille mitä he tarvitsevat. Sillä ei ole väliä kuinka nopeasti he kävelevät. He tarvitsevat tukeasi, välittämistä ja rakkautta.

”Perhehistoriassa tapahtuu aina murros kun iät kertyvät ja menevät limittäin eikä luonnollisella järjestyksellä ole enää merkitystä. Se on hetki jolloin pojasta tulee isänsä isä.

Se on hetki jolloin isä vanhentuu ja alkaa hölkkäämään kuin läpi usvan. Hitaasti, hitaasti ja ilman täsmällisyyttä. Hetki jolloin toinen vanhemmistasi, joka piti sinua lujasti kädestä kun olit pieni, ei enää halua olla yksin. Hetki jolloin isä, kerran niin luja ja voittamaton, heikkenee ja hänen täytyy jopa vetää henkeä kahdesti ennen kuin nousee ylös.

Hetki jolloin isä joka ennen määräsi ja sääti, huokaisee ja valittaa vain etsien ovia ja ikkunoita jotka nyt näyttävät niin kaukaisilta. Hetki jolloin vanhemmat, jotka aikaisemmin olivat taipuvaisia ja kovasti työskenteleviä, epäonnistuvat laittamaan vaatteensa päälleen ja unohtavat ottaa lääkkeensä.

Ja me lapset emme tee muuta kuin hyväksymme, että olemme nyt vastuussa tuosta elämästä. Tuo elämä joka on synnyttänyt meidät, on nyt riippuvainen meistä kuollakseen rauhassa.” 

-Fabricio Carpinejar-

vanha pariskunta

Isovanhemmat eivät ole kuin lapsia

Ihmiset tapaavat sanoa iäkkäiden ihmisten olevan ”kuin lapsia” siinä mielessä, että he tarvitsevat kärsivällisyyttä, huomiota, huolenpitoa, ymmärrystä ja rakkautta. Ehkä he tiettyinä hetkinä todella tarvitsevatkin huomiotamme ja suojeluamme isällisellä tapaa. Se ei kuitenkaan tarkoita että meidän täytyisi kommunikoida heidän kanssaan käyttäen lapsellista kieltä (ikäpuhetta).

Emme voi kohdella heitä aivan kuin he eivät tietäisi mitään, sillä he ovat ihmisiä joilla on uskomattoman rikkaat elämäntarinat. Heille puhuminen yksinkertaistetulla kielellä ja lapsenomaisella äänellä tai ottamatta huomioon heidän päätöksentekokykyään, on väärä tapa kohdella heitä.

Kohdellen heitä ja puhuen heille aivan kuin he olisivat lapsia, aiheuttaa vain välttelyä ja vetäytymistä. Tällainen kohtelu on kaukana heitä lähestymisestä sekä kommunikaatiomme kehittämisestä.

isoisä ja poika

Isovanhemmat eivät siis halua meidän kohtelevan heitä kuin lapsia, koska he eivät ole sellaisia. He ovat vanhoja, ja iästään sekä mahdollisista sairauksistaan johtuen heillä on tietyt rajoitukset joiden kanssa heidän täytyy elää. Luonnollinen kohtelu tarjoaa heille mahdollisuuden hyväksyä omat rajoituksensa samalla myös tunnistaen heidän hyveensä.

On tärkeää että analysoimme iäkkäiden ihmisten hyväksikäyttöä, joka on paljon yleisempää kuin haluaisimme uskoa. Valitettavasti fyysinen ja henkinen väkivalta usein sävyttää suhdetta isovanhempien ja heidän ensisijaisten hoitajiensa välillä.

Antamatta heidän tehdä omia päätöksiään päivittäisen elämänsä asioissa, heiltä avun kieltäminen, antaminen liikaa tai liian vähän lääkkeitä, heidän heitteillejättö sekä fyysinen tai henkinen hyväksikäyttö ovat väärinkohtelun yleisimpiä muotoja.

 

Ääretön rakkaus ja ääretön kärsivällisyys, avaimet heidän huolenpitoonsa

Vaikka isovanhemmistamme huolehtiminen saattaa vaikuttaa uuvuttavalta, emme saa unohtaa että tämä surullisuus ja uupumus ovat osa suruaikaa jota meidän täytyy osoittaa. Se on osa hyvästejä, jäähyväiset heille kuuluvalle sielumme palaselle.

Heidän kanssaan lähtee kaikki mitä emme ole jakaneet kenenkään muun kanssa ja mistä ei jää yhtään todistajaa. Se epäilemättä vaatii suuren määrän sisäistä työtä, jolle elämä tarjoaa mahdollisuuden toimia. Emme voi jäädä paitsi tästä mahdollisuudesta.

Isovanhempamme tarvitsevat mittaamatonta huolenpitoa ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Molemmat ovat olennaisia aineksia heidän huolenpitoon. Molemmat ovat voidetta heidän hukatuista kyvyistään kärsimiselle sekä heidän jäähyväisilleen itse elämälle.