Mitä sukupolvien välinen trauma on?
Sukupolvien välinen trauma on henkisen, fyysisen tai sosiaalisen kivun siirtymistä henkilön jälkeläisille. Se menee paljon syvemmälle kuin vain opitut tavat. Puhutaan epigenetiikasta, eli siitä, kuinka ympäristön vaikutus voi muuttaa tiettyjen geenien ilmentymistä.
Siinä ei ole mitään uutta. Itse asiassa sukupolvien välinen trauma on peräisin toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Tuolloin monet tutkimukset todistivat, että holokaustista selvinneet lapset ja lapsenlapset osoittivat tiettyjä trauman oireita. Painajaiset sekä tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyvät ongelmat näyttivät, että isovanhempien tai vanhempien kokemalla alkuperäisellä traumalla oli kauaskantoiset vaikutukset.
“Mieli kehittyy aivan kuin keho sisäisen kasvun, ympäristön vaikutuksen sekä koulutuksen myötä. Fyysiset vaivat voivat hidastaa sen kehitystä.”
-Umberto Eco-
Lapsen kasvatustapa ja koulutus määrittävät kaiken tämän. Tietoisella tai alitajuisella muistilla sekä perhedynamiikalla on myös merkittävä rooli. Menneisyys jatkaa itsensä pitämistä läsnä eri tavoilla.
Sillä voi kaikesta huolimatta olla paljon kauaskantoisemmat vaikutukset. Kuten mainitsimme, sillä voi olla jopa jälkiseurauksia geneettisellä tasolla.
Ajattele esimerkiksi huonon ravitsemuksen seurauksia. Mietitään myös geneettistä vaikutusta, jota pelolla ja kärsimyksellä voi olla johtuen kortisolitason noususta. Sen nousu voi aiheuttaa vahinkoa keholle lukuisten vuosien kuluessa.
Hoitamaton ja patoutunut trauma johtaa melkein aina traumaperäiseen stressiin ja krooniseen masennukseen. Alkuperäisestä traumasta kärsineen henkilön jälkeläiset eivät välttämättä kehitä samoja sairauksia, mutta heistä tulee paljon alttiimpia hermostuneisuudelle, stressille ja masennukselle kuin toisista. Tutkitaan tätä aihetta tarkemmin…
Yksi esimerkki sukupolvien välisestä traumasta
Andrean sukulainen käytti häntä seksuaalisesti hyväksi merkittävän osan hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Hän kasvoi epäterveessä ympäristössä. Myös hänen äitinsä kohteli häntä kaltoin lapsena.
Kun hän täytti kahdeksantoista ja pystyi lähtemään pois kotoa, hän kieltäytyi psykologisesta avusta trauman hoitamiseksi. Hän vain halusi unohtaa ja sulkea sen luvun elämässään niin pian kuin mahdollista.
Arpi, jonka kokemus hänelle jätti, oli edelleen hyvin läsnä hänen elämässään. Hän kärsi ahdistuneisuudesta, syömishäiriöistä, matalasta itsetunnosta, ylivilkkaudesta, masennuksesta ja unettomuudesta. Kaiken tämän lisäksi hänellä oli heikko immuunijärjestelmä, joka teki hänestä alttiimman infektioille, flunssalle, allergioille ja niin edelleen.
Andrealla on nyt 7-vuotias poika. Tämä on hänen koko maailmansa. Poikansa vuoksi hänellä oli syy löytää vakautta ja voimaa sekä huolehtia itsestään paljon paremmin. Kuitenkin hän on tajuamassa sen, että hänen poikansa kasvattamisesta on tulossa vaikeampaa ja vaikeampaa.
Hänen poikansa ei nuku hyvin, hänellä on tarkkaavaisuusongelmia, hän saa paljon raivokohtauksia ja hän kapinoi. Kun koulusta soitetaan, tuntuu Andreasta siltä kuin he tuomitsisivat hänen kykynsä olla äiti. Hänestä tuntuu selvästi siltä, että hän “tekee jotain väärin”.
Kohtaamaton trauma ja sen vaikutus perimään
Viimeinen asia, jota Andrean pitäisi tehdä, on epäillä omaa rooliaan äitinä.
Peter Loewenberg on psykohistorioitsija ja Californian yliopiston professori. Hän on yksi johtavimmista asiantuntijoista sukupolvien välisen trauman tutkimuksissa. Hän kertoo, että kohtaamaton suru ja trauma vaikuttavat myöhempiin sukupolviin monin eri tavoin.
- Emme saa unohtaa sitä, että kohonnut veren kortisolitaso raskauden aikana vaikuttaa itse sikiön kehitykseen. Itse asiassa, kuten psykologi Bea Van Den Bergh osoitti, korkean stressin ja ahdistuneisuuden kokeminen tämän ajankohdan aikana voi “ohjelmoida” tiettyjä biologisia elinryhmiä sikiössä. Se tekee vauvasta jo valmiiksi altistetun useille taudeille ja henkisille sairauksille.
- Toisaalta, kuten Peter Loewenberg kertoo, kohtaamaton suru ja hoitamaton trauma ovat tietynlaisia hermostollisia “lyhyitä kiertokulkuja”. Ne muuttavat meidän DNA:tamme tavalla, joka tietämättämme asettaa jälkeläisemme eräänlaiseen kollektiivisen ja tiedostamattoman solidaarisuuden loukkuun alkuperäisen trauman kanssa.
Epigenetiikka ja sukupolvien välinen trauma
Olemme kaikki oppineet biologian tunnilla, että perimme geenimme äidiltä ja isältä. Meille opetetaan, että nuo geenit määrittävät meidän fyysiset piirteemme, älykkyytemme (tietyssä määrin) ja jopa taipumuksemme periä tiettyjä sairauksia.
Kuitenkin sen hyväksymistä, että trauma on kirjoitettu sukulinjan kromosomeihin, on vaikea niellä.
Epigenetiikka teki merkittävän laadullisen harppauksen perinteisemmästä genetiikasta selittääkseen tätä ilmiötä. Ensinnäkin meidän elämäntyylimme, ympäristö jossa elämme, ruokavaliomme ja jopa tietyt traumaattiset tapahtumat voivat synnyttää geneettisiä muutoksia jälkeläisissämme.
Sen selittää pieni kemiallinen “nimike”, jota kutsutaan “epigenomiksi”. Tämän äärettömän pienen aineen tekemä työ on lumoavaa. Se muokkaa tiettyjen geenien ilmentymää ylläolevista muuttujista riippuen.
Useat tieteilijät Mount Sinain sairaalassa ovat jo osoittaneet, että traumaperäisen stressin vaikutukset holokaustista selvinneillä aktivoi epigenomin, joka pystyi muuttamaan henkilön geneettistä ilmentymää. Holokaustista selvinneet siirsivät tämän traumaattisen jäljen eteenpäin eri tavoin myöhemmille sukupolville.
Sukupolvien välinen trauma ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhempiemme tai isovanhempiemme kokema kipu määrittäisi 100-prosenttisesti sen keitä olemme. Se tarkoittaa sitä, että meillä on suurempi mahdollisuus kärsiä masennuksesta, ahdistuneisuudesta, unihäiriöistä, henkisistä ongelmista, ylivilkkaudesta jne.
Se mitä Andrean pitäisi tehdä, on oppia oikea tapa käsitellä menneisyyttänsä, jotta hän pääsisi yli traumastaan. Voima, jonka hän saavuttaa tästä prosessista, antaa parhaimman kuvan hänestä itsestään hänen pojallensa. Sillä tavalla hän voi antaa pojalleen sen mitä hän tarvitsee sekä auttaa häntä hänen käyttäytymisensä kanssa. Hän voi kasvattaa pojastaan onnellisen, vahvan ja henkisesti kypsän miehen.