Miksi sunnuntait ovat niin melankolisia?
Sunnuntait merkitsevät paljon ihmisille. Se on päivä, jota monet ihmiset pelkäävät sen tuomien tunteiden takia. Toisille viikon viimeinen päivä on puolestaan päivä, jolloin akut voidaan ladata uudelleen ja olla hetki läsnä.
Monet ihmiset tuntevat ahdistusta sunnuntaisin. Sunnuntait ovat täynnä nostalgiaa ja totuutta. Jollakin tavoin sunnuntai lyö meitä kasvoihin annoksella todellisuutta. “Tässä minä olen, tässä on vapautesi, tässä olet sinä, tässä on elämäsi.” Se on syklin loppu, viikon päätös.
Se näyttää meille kaiken sen, mitä emme halunneet ajatella. Kuten laatikon avaaminen, jota yritimme niin kovin sulkea läpi viikon. Mutta melkein kuin taika, tuo laatikko avautuu sunnuntaisin. Se päästää ulos kaiken sen, mitä emme aikaisemmin halunneet tuntea.
Toisaalta sunnuntait ovat hieman paradoksaalisia, sillä usein myös väsymyksemme on tuolloin korkeimmillaan. Ihmettelemme, miten voimme aloittaa uuden viikon tällaisessa olossa. Mutta toisaalta olemme väsyneitä sunnuntaisin, koska meillä on eri aikataulut viikonloppuisin. Muutokset saavat elimistömme voimaan huonommin. Joskus syy voi olla liiassa lepäämisessä, joskus koko viikon stressi on tuntunut yksinkertaisesti liian suurelta.
Sunnuntait saavat meidät ajattelemaan elämää. Tämä on sinun elämäsi, tämä olet sinä. Aivan kuin sinut irrotettaisiin alastomana ja jätettäisiin puolustuskyvyttömänä epävarman tulevaisuuden eteen. Maanantaina puemme yllemme työvaatteet niin kirjaimellisesti kuin kuvitteellisestikin. Eristämme itsemme sunnuntain bluesista kun alamme työskennellä.
Kiirehtimällä löydämme rauhan, tarkoituksen, suunnan ja vakauden. Tarkoitamme jotakin sellaista, jolla on päämääränsä. Meillä on paikkamme maailmassa. Meidän hiekkamme auttaa rakentamaan meidän yhteiskuntamme. Yhteiskunta, joka on täynnä ihmisiä. Ihmisiä, jotka pelkäävät hetkeä, jolloin elämän todellisuus alkaa paljastua. Ihmiset, jotka ovat kauhistuneita paradoksaalisesta vapaudesta.
Erich Fromm korostaa tätä työssään Vapauden pelko (1941). Hän korostaa uteliasta paradoksia vapauden halun ja sen pelkäämisen välillä sekä sen mukanaan tuomaa vastuuta. Jos olen vapaa, olen täysin vastuussa olemassaolostani ja valinnoistani. Tuo pohjaton kuilu, joka minun tulee tekaista itselleni, aiheuttaa voimakasta ahdistusta, levottomuutta ja epävarmuutta.
Joskus teemme kaikkemme välttääksemme sunnuntaibluesin
Tunnemme tyhjyyden, joka täyttyy melankolialla. Se on melankoliaa, joka ilmestyy viikon viimeisenä päivänä, jota myös sunnuntaiksi kutsutaan. Sunnuntait ovat eräänlainen limbo sen välillä mitä olemme yhteiskuntana (ammatillinen rooli) ja mitä olemme sisimmässämme. Se asettaa perustavanlaatuisen yksinäisyyden suoraan eteemme. Yksinäisyyden, jota emme halua nähdä.
Joskus työnnämme yksinäisyytemme pois etsimällä mitä tahansa seuraa. Mitä tahansa, kunhan meidän ei tarvitse olla yksin. Sillä kun olemme yksin, tunnemme bluesin saapuvan. Teemme kaiken mikä suinkin on mahdollista, jotta välttäisimme tunteemme. Saatamme nukkua koko päivän tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seura ei tuo meille mitään. Tai sitten vain yksinkertaisesti yritämme pysyä liikkeessä.
Monet ihmiset, jotka ovat riippuvaisia työstä, eivät voi ajatella päivää ilman työtä. Päivä ilman työtä merkitsisi sitä, että heidän tulisi kohdata totuus siitä keitä he ovat ja siitä kuinka he juoksevat itseään pakoon. Raivokas toiminta täyttää meidät elämällä, koska olemme kiireisiä ja tunnemme itsemme hyödylliksi. Mutta se vie meidät myös pois siitä keitä todella olemme. Se etäännyttää meidät yksinäisyydestämme ja levottomuudesta.
Työ eristää meidät siitä mitä olemme sisimmässämme
Työ auttaa meitä välttämään sunnuntain tuomaa melankoliaa ja ahdistusta. Kaikki mitä yritämme kovasti peittää tulee lopulta kuitenkin ulos, kun vähiten sitä odotamme. Siksi on tärkeää ottaa rehellinen katsaus siihen, mitä sisällämme tapahtuu. Muutoin emme kykene tekemään parastamme asian suhteen, jota emme halua nähdä.
On loogista tuntea tällä tavoin sunnuntaisin. Matkalta paluu, päivä ennen viikoittaisten rutiinien alkua… Tällä sisäisellä myrskyllä on merkityksensä ja tunteensa. Se on tunne, joka ei aina ole niin ilmeinen. On tärkeää elää hyödyllisinä olentoina, jotka pyrkivät ja uskovat merkitykseen.
Samalla on tärkeää huolehtia luonnostamme ihmisolentoina. Näin voimme ymmärtää luonnolliset reaktiot, jotka syntyvät äkillisesti ja/tai toistuvasti. Kuunteleminen, omaksuminen ja ahdistuneisuuden ja melankolian hyväksyminen tekevät kaikesta tästä kannattavampaa ja varmasti palkitsevampaa.