Miksi en pysty itkemään?
Tämä on yleisempi ilmiö kuin uskommekaan. On olemassa monia ihmisiä, jotka siitä huolimatta että he saattavat parhaillaan käydä läpi henkilökohtaista menetystä, ovat kykenemättömiä itkemään, purkamaan tunteitaan kyyneleiden vuodattamisen kautta. Itkeminen tai nyyhkytys ovat osa suremista, ja tarpeen epäonnisesta tilanteesta ja traumasta selviytymiseksi. Kyseessä on psykologinen helpotus, joka lievittää kireyttä ja stressiä.
Varsin usein sanotaan, että ihmisillä, jotka eivät pysty itkemään, on tapana painiskella ongelmien kanssa omien tunteidensa hallinnan suhteen. Totuus kuitenkin on, että me emme voi todeta tätä periaatetta täysin lopulliseksi; kyseessä on vain yksi teoria muiden joukossa.
Kyseessä ei välttämättä ole ongelma, vaan osa prosessia. Tunteiden purkaminen astuu kuvioihin jossain vaiheessa; se saattaa tapahtua myöhemmin kuin “normaalisti”, mutta se tulee tapahtumaan. Ja kun se tapahtuu, on meidän olomme huomattavasti parempi.
Psykologinen tarve itkeä
Toisinaan kyseessä voi olla jonkinlainen fyysinen ongelma. Me tiedämme, että tarve itkeä on osa meidän tunteidemme purkua, yhtälailla kuin keino käsitellä stressiä ja kireyttä.
Mutta on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät pysty saavuttamaan tätä tilaa johtuen autoimmuunisairaudesta. Kyse ei ole siitä, että he tukahduttaisivat tunteensa. Tällä ongelmalla on fysiologinen tausta, jonka perusta on autoimmuunijärjestelmässä.
Nämä ihmiset kärsivät autoimmuunisairaudesta, joka tunnetaan nimellä “Sjögrenin oireyhtymä”, joka aiheuttaa kuivuutta silmien limakalvoilla tehden kyynelten vuodattamisen lähes mahdottomaksi.
Nyt sitten asettamalla sivuun tämän sairauden mahdollisuuden, on suurin osa meistä kokenut tämän tilanteen jossain vaiheessa, sen kun ei kykene itkemään. Tämän todellisuuden, joka voi ilmaantua monista syistä johtuen.
Tutkitaanpa niitä tarkemmin:
Kyynelet osana prosessia
Me emme ole kaikki samanlaisia, emmekä me käsittele omia ongelmiamme samoilla tavoin. Lisäksi kukin tilanne on yksilöllinen ja me reagoimme kulloinkin eri tavalla. Me voimme itkeä normaalisti kun menetämme jonkun meille rakkaan, mutta saatamme silti olla kykenemättömiä vuodattamaan ainuttakaan kyyneltä, kun meidän kumppanimme hylkää meidät.
Miten tämä on mahdollista? Tämä kaikki riippuu siitä, miten me olemme ongelman ymmärtäneet. Me hyväksymme perheenjäsenen menettämisen, me tiedämme ettemme tule enää koskaan näkemään heitä uudestaan. Me tunnemme tämän aiheuttaman tuskan ja me muutamme sen kyyneliksi.
Kuitenkin kohdallemme osuessa tilanteen, jolloin meidät hylätään tai jopa petetään, saatamme me käsitellä kyseisen kokemuksen eri tavalla. Ensin me saatamme kokea ymmärryksen puutetta; sitten me saatamme tarttua kaksin käsin jonkinlaiseen toivoon siitä, että tämä ihminen palaa vielä tai tulee katumaan tekojaan. Myöhemmin saattaa ilmaantua vihaa.
On vaiheita, joissa kyyneleet eivät vielä ole ilmaantuneet pintaan koska ne eivät olleet vielä tarpeen. Mutta matkan myötä epätoivo ja suru nostavat rumat päänsä. Tällöin meidän kyyneleemme saapuvat, sekä meidän tarpeemme vapauttaa omia tunteitamme niiden kautta. Mitä johtopäätöksiä me voimme tästä vetää? Että kyynelillä, tarpeella itkeä, on oma tahtinsa.
Jos me koemme ahdistusta tai epävarmuutta emmekä me ole vielä järkeistäneet tilannetta, on hyvinkin mahdollista etteivät kyyneleet suostu tulemaan pintaan asti. Mutta tämä riippuu kunkin ihmisen persoonallisuudesta. Herkemmät ihmiset ovat taipuvaisia kääntymään kyynelten puoleen kunnollisena ja asianmukaisena vapauttavana mekanismina. Kun taas ihmisillä, joilla on suurempi tarve itsehillintään tai yksinkertaisesti tarve järkeistää kaikki elämänsä osaset, saattaa kestää pidempään kokea nämä kyyneleet.
Kyyneleet ja niiden sosiaalinen sivumerkitys
Ovatko kyyneleet heikkouden ja henkilökohtaisen haurauden merkki? Me emme ole heikompia tai haavoittuvaisempia, koska olemme näyttäneet kyyneleemme. Toisinaan ne ovat yhtä tarpeellisia kuin hengittäminen ja ne ovat korvaamaton osa kaikkea suremista. Meidän täytyy kokea ne tunteaksemme olomme paremmaksi.
Toisinaan kuitenkin meidän koulutuksemme, meidän henkilökohtainen ja sosiaalinen yhteytemme, voivat aivopestä meidät uskomaan, että on parempi käsitellä kipua kaikessa hiljaisuudessa. Tämä on virhe, joka voi pidemmän päälle aiheuttaa hyvinkin vakavia ongelmia oman terveyden kanssa. Nämä hoitamattomat tunteet voivat muuttua sisäisiksi haavoiksi, jotka eivät parane lainkaan.
Se ei ole sen arvoista. Kyyneleet ja tarve itkeä ovat osa meidän persoonallisuuttamme . On olemassa ihmisiä, joille vaikuttaa olevan luontevaa vapauttaa ne, ja toisille se yksinkertaisuudessaan on vaikeampaa.
Ne ovat osa kiertokulkua, jossa itsensä tunnistaminen on oleellista, sen tietäminen miten samastua sisällämme velloviin tunteisiin, sen miten kuunnella. Ehkä ne eivät tule silloin kun niitä kaikkein eniten tarvitsemme, ja tämä saa meidät tuntemaan olomme kummalliseksi. Kaikki minulle tapahtuva huomioiden… Miten on mahdollista, että en pysty itkemään?
Älä huolehdi, ne tulevat kyllä kun niiden pitää tulla. Kaikkein vähiten niitä odottamallasi hetkellä, kun rentoudut, kun olet normaalia tietoisempi ja kun hyväksyt tilanteen. Vain ja ainoastaan tällöin kyynelet tarjoavat todellista helpotusta.