Tunne siitä, että kukaan ei todella rakasta sinua
Meidän kaikkien tulee tuntea itsemme rakastetuksi. Se on melkein yhtä tärkeää kuin syöminen tai nukkuminen: todella olennainen tarve.
Kun tunnet, että kukaan ei todella rakasta sinua ja että sinä et oikeastaan merkitse mitään kenellekään, viedään sinulta ruoka jota tarvitset elääksesi. Samalla tavalla kuin fyysinen selviytyminen on ruoasta ja nukkumisesta riippuvainen, on henkinen selviytyminen rakkaudesta riippuvainen.
Tunne siitä, että kukaan ei todella rakasta sinua voi tulla eri paikoista. Periaatteessa kaikki ihmiset saattavat tuntea sillä tavalla. Kukaan ei rakasta meitä täydellisesti. Jopa kaikista syvimmät ja aidoimmat rakkaudet, kuten äidinrakkaus, ovat epätäydellisiä ja puutteellisia.
“Ja hyväksyisit sydämesi kaudet samalla tavalla kuin olet aina hyväksynyt peltosi yli kuluvat kaudet.”
-Khalil Gibran-
Jos idealisoit rakkautta liikaa, saatat tulla siihen johtopäätökseen, että kukaan ei todella rakasta sinua, koska he eivät ole halukkaita antamaan elämäänsä sinun vuoksesi. Tai koska he loppujen lopuksi pettävät sinut eivätkä ole paikalla silloin, kun tarvitset heitä.
He, jotka rakastavat henkisestä puutteesta, vaativat enemmän rakkautta kuin ihmiset voivat antaa. Ja koska heidän odotuksensa ovat niin korkeita eikä niitä saavuteta, he saattavat pettyä jatkuvasti.
Saattaa olla aikoja, jolloin tunnet että kukaan ei todella rakasta sinua, koska sinä et yksinkertaisesti kykene rakentamaan aitoja rakkauden siteitä muiden kanssa.
Ehkä olet piiloutunut oman ihosi alle ja eristänyt itsesi. Ehkä et tiedä kuinka rakentaa ja ylläpitää rakastavia ihmissuhteita. Sitten tunnet olevasi yksinäisyyden loukussa, joka satuttaa.
Eikö kukaan todella rakasta sinua? Itsesi mukaan lukien?
Monesti silloin, kun tunnet ettei kukaan rakasta sinua, tuo “kukaan” käsittää myös sinut itsesi. Jonkun on suhteellisen helppo tajuta, että hänen itsetuntonsa on huono. On myös helppo todeta “no nyt on vain kyse itseni rakastamisesta enemmän”. Vaikeaa siinä on tuon ajatuksen muuttaminen todellisuudeksi.
Ei ole kyse siitä, ettetkö haluaisi rakastaa itseäsi. Et vain löydä tapaa tehdä sitä. Jos et arvosta itseäsi, tämä ei tullut yllätyksenä. Sen takana on usein suuri vihamielisyyden historia, toisinaan hylkäys tai väkivaltainen hyökkäys.
Yksi todennäköisimmistä syistä itserakkauden puuttumiselle on se, että vanhempamme antoivat meille vääriä perusteluita kun olimme lapsia. Usein niitä peiteltiin viattomasti ja siitä syystä meidän ei pitäisi pyytää tai tarvita rakkautta. Tavalla tai toisella muut antoivat meille idean siitä, että emme ole sen arvoisia. Että emme olleet tarpeeksi rakkauden arvoisia.
Uskoimme näitä argumentteja, koska varmastikin he jotka saivat meidät ajattelemaan tuolla tavalla, olivat ihmisiä joita rakastimme ja jopa ihailimme. Aloitimme elämän mahdollisesti olematta rakastettuja. Kantamalla hartioillamme kysymystä “miksi”, ilman tietoakaan vastauksesta.
Ja ehkä olemme oppineet olemaan rakastamatta itseämme ihan vain miellyttääksemme isää, äitiä tai toista rakasta ihmistä, joka odotti sitä meiltä koska heitä johdettiin harhaan.
Autammeko muita, jotta he rakastaisivat meitä?
Joskus elämme tunteiden puutteessa. Toisin sanoen rakkaudettomassa tilassa. Saatamme jopa tulla siihen lopputulokseen, ettemme halua elää tällä tavalla.
Ei ole kuitenkaan helppoa päästä pois tästä tilasta. Tässä vaiheessa on hyvä kysyä: autammeko muita, jotta he rakastaisivat meitä?
Vaikka tunne siitä, että kukaan ei todella rakasta sinua on hyvin syvä, ulospääsy ei välttämättä ole niinkään kaukana. Toisinaan riittää vain kun antaa anteeksi heille, jotka eivät ole rakastaneet meitä heidän omien henkisten rajoitustensa takia; kun myöntää, että sillä tunteella (tai tunteettomuudella) on enemmän kyse heistä itsestään kuin sinusta.
Se merkitsee myös itsellemme anteeksi antamista, koska me emme itse asiassa tehneet – tai lakanneet tekemästä – mitään, mikä oikeuttaisi meidät kärsimään tuollaisesta välinpitämättömyydestä. Sinun tulee ymmärtää ettei sinussa itsessä ole mitään vikaa ja mikä tahansa kokemasi syyllisyyden tunne on perusteeton.
Tie ulos…
On tärkeää kysyä itseltämme, tiedämmekö kuinka rakastaa muita.
Joskus me tuomme itsemme esiin siten, kuin olisimme epätoivoisesti rakkauden tarpeessa, ja se saattaa pelottaa muita tai työntää heidät pois. On todella kyse vain tunnustuksesta, että emme rakasta itseämme ja tarvitsemme tuota toista henkilöä tunteaksemme itsemme arvokkaaksi. Jos tilanne kärjistyy tähän, ei kukaan halua ottaa sellaista vastuuta.
Emme ole myöskään välttämättä kehittäneet riittävästi sosiaalisia taitoja. Voimme aina oppia muihin samaistumisen sulavammalla ja spontaanisemmalla tavalla. Se on jotakin, mitä voimme oppia, käyttää ja harjoitella. Se toimii.
Se on ensimmäinen askel tuon esteen rikkomiseksi, joka erottaa meidät muista. Sitten, kun olemme avanneet tämän tulva-aukon, opimme ehkä siirtymään eteenpäin yhteisen rakkauden erikoisessa seikkailussa.