Surua ei ole mahdollista voittaa ilman hyväksyntää
Jokainen surutyö vaatii meiltä niin halua, sitoutumista, uskoa kuin resurssejakin. Toisaalta tunnemme jo sen kulun: vaihe, jossa me ensin kiistämme tapahtuneen, sitten suutumme ja tunnemme raivoa tapahtuneesta, sitten maailma vyöryy meidän ylitsemme ja suru ottaa hallitsevan emotionaalisen sävyn, ja kaikki johtaa lopulta siihen, että hyväksymme tapahtuneen. Mutta kaikkien näiden vaiheiden aikana me kärsimme, ja joskus tämä kärsimys johtaa siihen, että jäämme loukkuun johonkin näistä vaiheista.
Saatamme viettää pitkiäkin aikoja kieltäen tapahtuman: se satuttaa meitä, kun olemme sen kanssa kasvotusten. Meidän voi olla helpompi suuttua, syyttää muita tai maailmaa tapahtuneesta. Siksi jäämme ansaan, jossa emme anna itsemme itkeä, olla surullisia tai vapauttaa kaikkea sitä pahaa oloa, jota tunnemme sisimmässämme.
Surua ei ole mahdollista voittaa ilman kyyneleitä, yksinäisyyden hetkiä ja itkua, toivottomuuden tunteita ja sen halun menetystä, joka veisi meitä eteenpäin.
Surua ei ole mahdollista voittaa ilman kipua
Tämä voi tuntua paradoksaaliselta, mutta surua ei ole mahdollista voittaa ilman kipua. Meidän on uppouduttava tunteidemme mereen. Meidän tulee huomata, kuinka putoamme yrittäessämme kieltää tapahtuneen, kuinka suutumme ja kuinka vapautamme sitten kaiken sen surun, joka olemme kantaneet sisällämme. Toiseksi viimeisessä vaiheessa toivottomuuden tunne on läsnä ja tilanne muuttuu kriittisemmäksi, koska vaara hylätyksi tulemisesta on olemassa.
Toivottomuus vie halumme kaikkeen. Se kehottaa meitä tuntemaan, että olemme joutuneet olosuhteiden uhreiksi ja etsimään masennusta, jota kutsumme omilla toimillamme ilman, että edes tiedostaisimme sitä. Luulemme, että meillä ei ole voimia päästä pois siitä tunteiden merestä, johon olemme sukeltaneet, siitä pimeästä huoneesta, josta ei näytä olevan ulospääsyä.
Kaikki tai ainakin merkittävä osa tästä on kuitenkin perspektiivimme tulosta, sillä luomme itse suuren osan siitä todellisuudesta, jonka haluamme nähdä. Jollakin tapaa, jos noina synkkinä surun hetkinä kipu on niin syvää, että uskomme ettei meillä ole toivoa parempaan, se tulee olemaan näin. Olemme jääneet loukkuun pimeään huoneeseen, josta meillä ei ole voimia päästä pois.
Voi kestää viikkoja, jopa kuukausia, kun tämä tunne pitää meidät ansassaan. Lopulta tuntemamme tuska kuitenkin päättyy ja väsymme tilanteeseen, jossa olemme olleet mukana niin pitkään. Jonain päivänä heräämme ja tunnemme halua päästä pois tuota surun merestä, jossa omat kyyneleemme ovat hukuttamassa meitä.
Jos tunnet itsesi väsyneeksi, jos pettymys ja suru ovat vallanneet sinut, maailmasta voi tulla sietämätön. Mutta ajattele aikoja, jolloin olet ollut onnellinen. Se oli mahtavaa, eikö ollutkin? Maailmankuvamme muuttuu sen pohjalta, miltä meistä itsestämme tuntuu.
Pelkomme tuntea
Vaikka tiedämme, että surua ei ole mahdollista voittaa ilman kipua ja hyväksyntää, seuraavan kerran kun astumme tähän samaan huoneeseen, tunnemme todennäköisesti itsemme yhtä kömpelöksi ja avuttomaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Tämä johtuu siitä, että meidän on vaikeaa antaa tunteillemme tilaa ja niinpä silloin kun tunnemme jotain, meillä on tapana kuunnella sisäistä pientä ääntämme, joka kertoo meille, että nuo tunteet ovat ikuisia. Siksi meillä on tapana paeta tätä tilannetta.
Kun meillä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin käsitellä kaikkea sitä mitä olemme kokeneet, otamme käytäntöön tiettyjä strategioita kivun välttämiseksi. Tällä tapaa käymme läpi surun jokaisen eri vaiheen, joista jotkut ovat tuskallisempia kuin toiset. Kaikki tämä sen vuoksi, että pääsemme viimeiseen vaiheeseen. Siihen vaiheeseen, jota välttelemme niin paljon, mutta joka tulee vapauttamaan meidät.
Suru ei oikeastaan ole synkkä ja pimeä huone, jossa on vain yksi sisään- ja ulospääsy, vaan se on oikeastaan tunneli! Kun astumme sinne, olemme kuin läpikulkumatkalla, sillä menemme yhdestä päästä sisään ja meidän on tultava toisesta päästä ulos. Kuitenkin pelkomme tuntea, kokea ja hyväksyä se mitä olemme kokeneet, sekä toivon puutteemme saa meidät tuntemaan sen pimeänä huoneena, jossa kaikki on merkityksetöntä.
Siksi toisinaan silloin, kun kohtaamme läheisen kuoleman tai parisuhteemme päättyy, luulemme, että emme tule enää löytämään uudelleen tapaa tuntea olomme hyväksi, olla onnellisia ja jatkaa eteenpäin. Uskomme, että tuon menetyksen jälkeen emme enää kohtaa uusia seikkailuita tai uusia projekteja. Tarraudumme niin tiukasti noihin ihmisiin ja tilanteisiin, joita elimme ja koimme heidän kanssaan, että uskomme että meillä ei ole enää käsissämme yhtään uutta mahdollisuutta. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Mutta ymmärtääksemme tämän meidän täytyy ottaa kipu avosylin vastaan, tuntea se ja lopulta hyväksyä se siirtyäksemme viimein eteenpäin.
“Joka tapauksessa oli vain yksi tunneli, pimeä ja yksinäinen: minun tunnelini.”
-Ernesto Sabato-