Sitkeä sielu on olemassaolon vahvin aine

Vahvin olemassaoleva aine ei ole teräs tai timantit, vaan sitkeä sielu ja sydän, jotka ovat käyttäneet kultaista lankaa sinetöidäkseen vastoinkäymisten aiheuttamat haavat. Tämä menetelmä ei ole millään tavalla täydellinen ainesosa onnellisuuden saavuttamiseksi. Mutta se on toivo, joka kutsuu meitä jatkamaan kulkemista eteenpäin.

On selvää, että elämme sitkeyden aikakaudella. Olosuhteet pakottavat meidät siihen. Kuitenkin me kaikki tiedostamme, että sitkeyttä ei aina saavuteta samalla tehokkuudella. Kaikki eivät pääse stressin tai henkilökohtaisten vaikeuksien yli samalla tavalla. Kaikki meistä vetävät mukanaan omia henkilökohtaisia painoja, epäoikeudenmukaisuuden valtameriä ja rappion tiloja, emmekä me aina tiedä kuinka päästä niistä eroon tai jättää ne taakse.

“On turhaa palata siihen, mikä on jo mennyttä eikä sitä ole enää olemassa.”

–Frederich Chopin-

Me elämme yhteiskunnassa, joka on tottunut lokeroimaan asioita: olet älykäs, olet kömpelö, olet mielipuoli, olet luuseri, tuo on heikko ja tuo taas vahva.

Pakkomielle viedä jokainen erityispiirre äärimmäisyyksiin ja lokeroida ne ikuisesti syöksee meidät usein täydelliseen epätoivoon. Lopetamme uskomasta omaan potentiaaliimme ja eristämme itsemme omiin yksityisiin nurkkiimme, kärsimyksiimme, kyyneliin ja alakuloisuuteen. Toisinaan ei riitä, kun meille sanotaan että pystymme olemaan sitkeitä, koska sitkeyden on todella vaikea nousta ylös yksinäisyydestä. 

Tarvitsemme myös jonkun luottamusta, empaattisen ympäristön tunteen sekä jonkun joka sallii meidän kukoistaa taas, jotta voimme tulla vahvemmiksi, vapaammiksi, kauniimmiksi ja arvokkaammiksi…

Miksi toiset meistä ovat sitkeämpiä kuin toiset?

Selitys siihen, että toiset meistä ovat sitkeämpiä kuin toiset, on aivojemme kyvyssä selvitä stressaavista tilanteista. On siis olemassa biologinen tekijä, jota neurotiede on alkanut tutkia. Niinpä esimerkiksi Nature -lehdessä julkaistuissa artikkeleissa voimme ymmärtää hieman paremmin tuota kiehtovaa mutta monimutkaista tapahtumaketjua, joka muokkaa meidän sitkeitä aivoja.

Seuraavat ovat pääelementtejä määrittäessämme kuinka sitkeitä me olemme:

• Kasvatus. Jatkuvan hellyyden sävyttämän huomion saaminen sekä huolenpitoa ja opastusta antavaan omistautumiseen perustuva kasvatus ovat optimaalisia lapsen keskushermostolle hänen kypsyytensä saavuttamiseksi. Kasvaminen traumaattisessa tai rakkaudettomassa ympäristössä kuitenkin edistää fysiologisia ja biokemiallisia reaktioita. Ne tekevät meistä vähemmän sitkeitä kohdatessamme stressaavan tilanteen.
• Perinnöllisyystekijät ovat myös selittäviä tekijöitä monissa tapauksissa. Pelko tai kyvyttömyys päästä yli vastoinkäymisistä jättävät henkisiä arpia. Yksi niistä leimautuu geeneihimme ja mahdollisesti siirtyy tulevaisuuden sukupolville.
• Aivojen välittäjäaineet. Toinen havaittu näkökohta on se, että ihmisillä joilla on suuria vaikeuksia hallita stressiä tai kohdata traumoja, on hyvin pientä aktiivisuutta aivojen välittäjäaineissa kuten endorfiini ja oksitosiini. Niiden rajoitettu kanssakäyminen limbisen järjestelmän tai etuaivolohkon kanssa syöksee tällaiset ihmiset jatkuvaan puolustamattomuuden ja henkisen kaaoksen tilaan. Heillä on myös korkeampi riski ahdistuneisuushäiriöön ja masennukseen.

Sikäli kun tiedämme, nämä kolme tekijää voivat tehdä meistä haavoittuvaisempia. Me miellämme itsemme heikoiksi, sekä maailman vaaralliseksi paikaksi. Meidän pitäisi kuitenkin välttää omaksumasta tätä uskomusta. Meidän potentiaalimme on juuri siellä. Aivan kuin laiva odottamassa syvistä uumenista pois vetämistä. Aivan kuin lintu kävelemässä kahdella jalalla, koska se unohti että sillä on siivet joilla lentää.

Sitkeä sielu tietää, ettei maailmaa vastaan taisteleminen ole sen arvoista

Monet meistä viettävät elämäänsä vihaisena maailmalle. Me tunnemme katkeruutta perhettämme kohtaan kaikesta lapsuuden poissaoloista ja tyhjyyden puutteesta. Me inhoamme sitä ihmistä joka satutti meitä, hylkäsi meidät ja sanoi meille “en rakasta sinua enää” tai “rakastan sinua,” mutta tiesimme sen olevan valhe. Me vihaamme tätä monimutkaista todellisuutta,  kilpailullisuutta ja ajoittain, äärimmäisissä tapauksissa myös elämää itseään.

“Kun emme pysty muuttamaan tilannetta, meillä on haasteena muuttaa itseämme.”

-Viktor Frankl-

Me keskitämme näkömme ja energiamme siihen mikä on ulkoista. Kuten johonkuhun lyömässä nyrkkeilysäkkiä uudelleen ja uudelleen kunnes hän on väsynyt, uupunut ja voimaton. Uskoimme sitä tai emme, sitkeys ei ole kultainen haarniska, jota voimme käyttää ollaksemme rohkeampia ja saadaksemme nuo ulkoiset demonit katoamaan. Ei ole mitään hyötyä laittaa valloittamaton haarniska ylleen, jos emme ensin huolehdi sen sisällä olevasta haavoittuneesta henkilöstä.

Vahvin haarniska on meidän oma sydämemme ja mielemme, joita me suojaamme sitkeydellä, itsensä hyväksymisellä, itsetunnolla ja uudistetulla toivolla. Itse asiassa, vaikka emme haluaisi myöntää sitä, on taisteluja jotka on parasta hävitä. Koska jättämällä menneisyys siihen laatikkoon jossa pidämme vanhoja kalentereitamme, sallimme itsemme elää nykyhetkessä. Se sallii meidän unelmiemme itää haavojemme repeämistä.

Vähitellen, päivä päivältä, nuo unelmat kasvavat uusien suunnitelmien, uusien ihmisten ja muutosten tuulien kanssa. Siten saamme uusia aiheita hymyyn ja menneisyyden pahat rikkaruohot kitketään ja heitetään pois. Lopuksi tulee hetki, jolloin pystymme tekemään sen. Hetki, jolloin ajattelemme menneisyyttä ilman pelkoa ja vihaa, jotka tulevat haikeuden kanssa. Rauha asettuu yllemme, koska olemme vihdoin sallineet itsellemme sen mitä ansaitsemme: olla onnellisia.