Sinulla ei ole oikeutta arvostella minua

“Opettaja, tulen luoksesi, koska tunnen itseni niin pieneksi. Ikään kuin minulla ei olisi voimia tehdä mitään. Muut sanovat, että olen hyödytön, kömpelö ja tyhmä, ja ettei minusta ole mihinkään. Kuinka voisin olla parempi? Mitä voisin tehdä, jotta muut arvostaisivat minua enemmän?”

Poikaan vilkaisemattakaan opettaja vastasi:

“Olen hyvin pahoillani poikani, mutta en voi auttaa sinua. Minun täytyy ratkaista omat ongelmani ensin. Ehkäpä sen jälkeen.”

Seurasi pitkä tauko, jonka jälkeen hän jatkoi:

“Ehkäpä jos haluaisit auttaa minua, voisin ratkaista oman ongelmani nopeammin ja sen jälkeen mahdollisesti auttaa sinua.”

“Minä… Totta kai, autan mielelläni”, vastasi poika epäröiden, samalla kuitenkin tuntien itsensä jälleen hieman vähätellyksi ja kokien tarpeidensa tulleen laiminlyödyiksi.

“Hyvä”, opettaja totesi.

Hän otti pois sormuksen vasemmasta pikkurillistään, ojensi sen pojalle ja sanoi: “Ota ulkona oleva hevonen ja ratsasta sillä markkinoille. Minun täytyy myydä tämä sormus maksaakseni pois erään velan. Sinun täytyy yrittää saada sormuksesta mahdollisimman korkea hinta, enkä halua että hyväksyt tarjousta, joka on alle yhden kultakolikon. Mene nyt, ja palaa rahojen kanssa niin pian kuin vain voit.”

Poika otti sormuksen ja lähti. Heti torille saavuttuaan hän alkoi tarjota sormusta kauppiaille. He katsoivat korua kiinnostuneesti, kunnes poika kertoi, kuinka paljon sormuksesta halusi.

Pojan mainitessa kultakolikon jotkin kauppiaista nauroivat, toiset käänsivät selkänsä – vain yksi heistä oli tarpeeksi ystävällinen kertoakseen pojalle, että kultakolikko oli aivan liian paljon pyydetty tämän tarjoamasta sormuksesta.

Halukkaana auttamaan eräs kauppiaista yritti tarjota sormuksesta hopeakolikkoa sekä kuparipannua, mutta poika kieltäytyi. Olihan hänelle sanottu, ettei hän saisi hyväksyä alle yhden kultakolikon hintaa. Tarjottuaan korua kaikille markkinoilla vierailleille yli sadalle ihmiselle hän satuloi hevosen epäonnistumisensa lannistamana ja palasi opettajansa luokse.

Kuinka hän olisikaan halunnut saada sen kultakolikon! Silloin hän olisi voinut antaa sen opettajalleen ja vapauttaa tämän huolistaan, ja ehkä sen jälkeen tämä olisi ehtinyt auttamaan poikaa.

Poika astui huoneeseen.

“Opettaja”, hän sanoi, “Olen pahoillani, en kyennyt saamaan sormuksesta pyytämääsi hintaa. Olisit ehkä voinut saada kaksi tai kolme hopeakolikkoa, mutta en usko, että pystyisin itse huijaamaan ketään kolikon todellisesta arvosta.”

“Se, mitä juuri sanoit oli jotain todella tärkeää, nuori ystäväni”, opettaja vastasi hymyillen. “Ensin meidän täytyy tietää sormuksen todellinen arvo. Hyppää jälleen ratsaille ja mene korusepän luokse. Kuka muu osaisi arvioida korun arvon paremmin? Kerro hänelle, että olet aikeissa myydä sormuksen ja kysy, kuinka paljon hän olisi valmis siitä maksamaan. Älä kuitenkaan myy korua hänelle huolimatta siitä, mitä hän sinulle tarjoaa. Tule takaisin sormuksen kanssa.”

Poika palasi ratsaille ja suuntasi korusepän pajalle. Koruseppä tutki sormusta pitkään kynttilänvalossa, tarkasteli sitä suurennuslasinsa läpi ja punnitsi sen. Tämän jälkeen hän sanoi:

“Poikani, kerro opettajallesi, että en voi tarjota tästä sormuksesta enempää kuin 58 kultakolikkoa, jos hän haluaa myydä sen välittömästi.”

“58 kolikkoa?!” poika huudahti.

“Kyllä”, koruseppä vastasi. “Tiedän, että ajan mittaan saattaisimme saada noin 70 kolikkoa, mutta enpä tiedä… jos myynnillä on kiire…”

Poika juoksi innoissaan takaisin opettajansa talolle kertoakseen, mitä juuri oli tapahtunut.

“Istu alas”, opettaja sanoi kuunneltuaan pojan innostuneen kertomuksen. “Sinä olet kuten tämä sormus: arvokas jalokivi, korvaamaton ja ainutlaatuinen. Ja vain oikea asiantuntija osaa arvioida sellaisen aarteen. Miksi siis elät kuvitellen, että kuka tahansa pystyy tietämään todellisen arvosi?”

Tämän sanottuaan opettaja asetti sormuksen takaisin vasemman kätensä pikkurilliin.

Annoin tämän tarinan sinulle luettavaksi kertoakseni, ettei sinulla ole oikeutta arvostella minua. Tiedän kuitenkin, että huolimatta siitä mitä sanon, teet niin joka tapauksessa – huolimatta siitä, olenko sitä itse pyytänyt. Sinulla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, mikä minun todellinen arvoni on, mitkä ovat minun omat enkelini ja demonini.

Sinulla ei ole oikeutta arvostella minua, jos et ole edes yrittänyt asettaa itseäsi minun asemaani. Tiedät ainoastaan sen, mitä olen sinulle kertonut. Et ole edes pysähtynyt katsomaan ympärillesi. Yritän elää niin kuin itse haluan, ja kieltäydyn käyttämästä enää naamioita. Vain minä voin kulkea oman polkuni, ja näin ollen vain minä itse kannan vastuun oman arvoni määrittämisestä. 

Tuomitsin ja arvostelin itse itseäni jo vuosia sitten, kun olin vakuuttunut siitä että muiden mielipiteet itsestäni määrittivät todellisen arvoni. Nyt olen kuitenkin oppinut läksyni enkä aio toistaa samaa virhettä uudelleen. Olen immuuni arvostelullesi ja tuomitsevalle katseellesi. Olen oppinut, että arvoni on juuri sen verran kuin olen itse valmis maksamaan, ja olen päättänyt arvostaa itseäni elämäni loppuun saakka.

Ainoa tie itseni vapauttamiseen oli lakata vertailemasta itseäni tai arvoani – maailmasta ei löydy tarpeesi kultaa hintaani määrittämään. Nyt tiedän, että oma kuvani on heijastus omasta varmuudestani ja itsetunnostani, ja nämä asiat voin löytää ainoastaan omasta itsestäni. Et voi kuvitellakaan, kuinka hyvältä tuntuu lakata etsimästä jotain, mikä löytyy jo sisältäni.

“Älä oleta muiden ymmärtävän matkaasi, varsinkaan jos he eivät ole kulkeneet päivääkään sinun kengissäsi.”