Pidätän itselleni oikeuden kohdata omat demonini

24.2.2016 en Tunteet 0 Jaetut

Pidätän itselleni oikeuden olla silloin tällöin surullinen ja tuntea pahaa oloa kun jokin asia ei tunnu reilulta tai ei tunnu sujuvan suunnitelmien mukaisesti. Pidätän itselleni tämän oikeuden, koska jos en tekisi sitä, tuntisin olevani paineen alla ja masentunut. Nämä ovat minun demoneitani ja oikeastaan ne eivät ole lainkaan niin kauheita kuin luulisi. Ne pyytävät minulta ymmärrystä ja kertovat minulle, että kaikki mitä tunnen on elämää, ja että maailma jossa elämme on juuri sellainen paratiisi kuin haluan sen olevan.

Rakastaminen on kärsimistä. Jos ei halua kärsiä, ei myöskään ole valmis rakastamaan. mutta sitten kärsii siitä, ettei rakasta. Onnellisuus on sitä, että saa rakastaa. Siksipä onnellisuus edellyttää kärsimystä.”
-Sonia, Love and Death – Woody Allen-

Sinulla ja minulla on omat demonimme

Kuvittele, että on olemassa joku, joka kertoo sinulle, että voit olla surullinen, että se on ihan normaalia ja että oikeastaan sinun pitääkin aina välillä olla surullinen. Kuvittele, että tämä henkilö olet sinä, joka hyväksyt omat tunteesi ja huudat täyttä kurkkua koko maailmalle, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hyvä päivä ihan vain siitä syystä, että eivät kaikki päivät voi olla mahtavia.

Totuus on kuitenkin se, että nykypäivän maailmassa näyttää siltä, että meidän odotetaan olevan aina hyvällä tuulella ja vältellä kärsimystä keinolla millä hyvänsä. Alakuloisuutta pidetään jonain epänormaalina, negatiivisena ja täysin mahdottomana asiana, jos haluaa elää tyydyttävää ja onnellista elämää.

Itse asiassa vaikuttaa siltä, ettei paha olo sovi lainkaan yhteen sen kanssa, mitä yhteiskunnassa pidetään terveenä, onnellisena elämänä. Samalla tavalla käy usein niin, että jos joku sanoo “Minulla on paha olla, mutta olen ihan OK”, saa osakseen oudoksuvia katseita ja pystyy aistimaan, kuinka muut yrittävät kovasti keksiä, mikä sinussa on vikana. 

Olemme langenneet liiallista optimismia elämässämme vaativaan ansaan. Emme oikeastaan koskaan ole todella oppineet kärsimyksen arvoa.

Minun demonini, kuten myös sinun demonisi, taistelevat positiivisten sanomien ja motivaatiota nostattavien mainosten tulvaa vastaan etsien pakopaikkaa, mahdollisuutta piiloutua paperiseinän taakse ja tukahduttaa moiset vaikutteet. Myös surulla ja negatiivisilla tuntemuksilla täytyy olla paikkansa elämässämme, sillä muussa tapauksessa ne läikkyvät yli ja aiheuttavat vieläkin pahempaa tuhoa. Nykyään tuntuu siltä, ettei meillä ole edes oikeutta nyrpistellä, jos jokin asia häiritsee meitä. Nyt saa riittää tämä tyrannialle ja liialliselle optimismille antautuminen!

En halua tulla pakotetuksi olemaan aina onnellinen, sillä minun suruni on ainoa asia, joka saa minut arvostamaan onnellisuuttani ja iloani, ja koska se kertoo minulle kun jokin asia ei ole aivan kunnossa ja että minulla olisi syytä huoleen. Jos en milloinkaan tuntisi oloani surulliseksi, en tietäisi kuinka arvostaa sellaisia hetkiä, jolloin en ole surullinen. Tässä mielessä onnellisuus on itsekkäämpää ja saa minut kuvittelemaan, että kaikki on kunnossa, lyhentäen siten aikaani reagoida sellaisiin tilanteisiin, jolloin kaikki ei todellakaan ole kunnossa.

En halua olla pessimistinen tai melankoninen ihminen, mutten myöskään halua, että vaikutat minuun kutsumalla minun demoneitani masentaviksi, koska ainoa asia, johon syyllistyn on se, että elän elämääni ja hyväksyn, että päivissäni on monenlaisia vivahteita aivan kuten elämässä tulee vastaan mitä erilaisimpia tilanteita.

Siispä omia demoneitani vastaan puolustautuminen antaa minulle kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä itseni tai torjua itseni. Jos hyväksyn sen, että ne ovat olemassa, ne eivät pistä minua kärsimään yrittäessäni vältellä niitä tai turhautumaan siksi, että ne palaavat yhä uudelleen luokseni puristaen minua yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan jättäen minut haukkomaan henkeäni. Se on huono juttu.

Tämän takia minusta on parempi tehdä niille tilaa ja kutsua ne valaisemaan mieltäni aina silloin tällöin, sillä ne ovat vilpittömiä kun annan niiden tulla sisään ja kertovat minulle, että taisteleminen onnellisuudesta on kaiken vaivan arvoista. 

Motto “sinun täytyy tuntea olosi hyväksi voidaksesi tuntea olosi onnelliseksi” ei ole minun mottoni. Paljon mieluummin ymmärrän, että suru ja onnellisuus voivat elää rinta rinnan ja itse asiassa tarvitsevat toinen toistaan, ja että on terveellisempää elää ajatellen, että tulen tuntemaan oloni hyväksi, vaikka toisinaan minusta tuntuukin pahalta. Koska vastaukseni demoneilleni riippuu siitä, kuinka pystyn avautumaan luonnolliselle elämälle.

Shoppailemalla perusteluiden ja lähes kaikkeen löytyvien reseptien tavaratalossa demonini huutavat minulle kunnes ne onnistuvat satuttamaan sieluani kuvitellessaan, etten ikinä tule löytämään tyydytystä, koska en tiedä kuinka elää hetkessä eikä minua huvita hymyillä tuon tuosta siitä hetkestä kun nousen aamulla ylös sängystä siihen hetkeen kun vaivun illalla uneen.

Vain tästä syystä varaan itselleni oikeuden käyttää suruani silloin kun se minulle sopii, koska demonini kieltäytyvät lankeamasta sellaiseen ansaan, joka saa ne kasvamaan, koska minun demonini rakastavat minua eivätkä halua tahallaan satuttaa minua. Ne vain halaavat minua silloin tällöin, eikä minun tarvitse pistää vastaan muistuttaakseni itseäni että olen elossa.

UUTISIA VERKOSSA