Rohkeus ja kärsimys

· 14.12.2017

Elämä ei aina ole helppoa. Itse asiassa se ei ole oikeastaan koskaan yksinkertaista, tai ainakin siltä se tuntuu. Asia on niin, että piilotamme suurimman osan kärsimyksestämme toisilta ihmisiltä. Vain me itse tiedämme haavojemme tarkan sijainnin ja kuinka haavoittuvaisiksi ne tekevät meidät. Vain me voimme parantaa ne keräämällä joka ikisen rikkoutuneen palasemme ja tulemalla vahvemmiksi. Rohkeus ja kärsimys kulkevat käsi kädessä.

Vaikka sellaisen kokemuksen läpikäyminen, joka hajottaa meidät sisältä, onkin yksi vaikeimmista asioista joka meidän täytyy kohdata, se on myös mahdollisuus. Se antaa meille tilaisuuden ottaa askeleen taaksepäin, arvioida sitä kuinka ymmärrämme maailmaa ja, ajan myötä, rakentaa itsemme uudelleen. Kysymys kuuluukin, kuinka se tehdään?

”Kun emme voi enää muuttaa tilannetta, meidät haastetaan muuttamaan itsemme.”

-Vicktor Frankl-

Kärsimyksen taakka

Kukaan ei ole turvassa kärsimykseltä. Se on outo vieras, joka saapuu häiritsemään elämäämme aina silloin tällöin, varoittamatta tai kutsumatta. Ja vaikka tavallisesti yritämmekin paeta sitä tai piilottaa sen kaikkein pimeimpään kellariin ja teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan, emme voi estää sitä vaikuttamasta meihin. Sen valta ulottuu meihin jopa siitä pimeästä kellarista, jonne karkotimme sen. Emme saata huomata sen vaikutusvaltaa, sillä pimeys vaikeuttaa sen liikkeiden ennakoimista tai tunnistamista.

”Mitä kauemmin kärsimyksemme elää varjoissa, sitä enemmän valtaa sillä on meihin.”

Jotkut ihmiset piilottavat negatiiviset tunteensa tekohymyn alle. Toiset täyttävät päivänsä aktiviteeteilla, jotta heillä ei olisi niin paljon aikaa ajatella. Osa valehtelee yhä itselleen laittaakseen laastarin epämukavuutensa päälle. Olemme kaikki tehneet jotain tällaista, joko harvoin tai useammin.

Ongelma on siinä, että kaikista rakentamistamme muureista huolimatta kärsimys nousee pintaan ennemmin tai myöhemmin. Seurauksena voi olla fyysistä tai psyykkistä kipua.

seesteinen nainen

Kärsimys on osa elämää, pidimme siitä tai emme. Vaara on siinä, kun se muuttuu niin raskaaksi ja pitkäkestoiseksi sekä esiintyy niin monessa muodossa, että siitä tulee elämäntapa. Se varjostaa kaikkea ympärillämme, tehden siitä tummanharmaata, lähes mustaa.

Itse asiassa suurin osa kärsimyksestämme (ei kaikki) kehittyy jostain tuskallisesta kokemuksesta. Se tapahtuu silloin, kun emme pysty lakkaamaan ajattelemasta jonkun rakastamamme asian tai ihmisen menetystä. Kun teemme tätä, aiheutamme itsellemme kärsimystä tiedostamattamme. Tämä kärsimys on kipua, mutta samalla myös pakopaikka sateelta, joka alkaa keskellä murhettamme ja kastelee meidät läpikotaisin surulla.

Rakkaan kuolema, suhteen päättyminen, ystävän petos tai potkut töistä ovat joitakin esimerkkejä menetyksestä, jotka aiheuttavat kipua ja kärsimystä. Se tuntuu siltä kuin jokin olisi puukottanut meitä suoraan sydämeen. Tällaiset haavat eivät koskaan lakkaa vuotamasta, jos emme hoida niitä. Ne voivat muuttua hajonneiksi palasiksi, joita on vaikea koota yhteen.

Sinnikäs aamunkoitto

Vaikka onkin totta, että joillekin ihmisille kehittyy häiriöitä tai todellisia ongelmia kärsimyksensä seurauksena, näin ei yleensä tapahdu. Jotkut kykenevät selviämään traumaattisesta kokemuksesta jopa vahvempina kuin aiemmin. Nämä kokemukset aiheuttavat heille kyllä kipua, mutta auttavat heitä myös kasvamaan. Tavalla tai toisella he pystyvät hyötymään jossain määrin kokemuksestaan.

Wortmanin ja Silverin tekemä tutkimus vahvistaa sen, että jotkut ihmiset vastustavat elämän potkuja odottamattomalla voimakkuudella. Syynä on heidän kykynsä olla sinnikkäitä. Sinnikkyyden avulla he pystyvät säilyttämään tasapainon ja välttymään trauman ja päivittäisen tuskan liialliselta vaikutukselta.

Tämän vuoksi uskomme, että olemme vahvempia kuin luulemme. Että jopa silloinkin kun voimamme pettää meidät, näkyvissä on pieni valonsäde. Se valaisee tietämme, jotta voimme kerätä hajonneet palasemme ja koota itsemme uudelleen. Tämä on sinnikkyyden aamunkoitto. Se on juuri se hetki, jolloin huolemme ja kärsimyksemme painolasti alkaa väistyä voimamme parantavalta vaikutukselta. Sen avulla kykenemme vastustamaan ja luomaan itsemme uudelleen.

”Vaikka maailma onkin täynnä kärsimystä, se on täynnä myös sen kestämistä.”

-Helen Keller-

pieni yksinäinen kukka

Sen sijaan että jättäisimme huomiotta tuntemuksemme, meidän tulisi hyväksyä se elämän oppituntina ja käydä se läpi silmät auki. Se voi vaatia hieman totuttelua, aivan kuin yrittäisi nähdä pimeässä. Jopa silloin kun elämä kaataa meidät maahan ja melkein hajottaa meidät, kyky tuntea itsensä vahvaksi auttaa meitä voittamaan vaikeudet. Sen avulla voimme koota identiteettimme uudelleen, keräten rikkoutuneet palaset yksi kerrallaan.

Se on sinnikkyyttä, yksi kauneimmista kyvyistä ja jotakin, jota meille kaikille tulisi opettaa koulussa. Oppia parantamaan haavamme, hoitaa niitä rakkaudella ja oppia niistä parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kuinka se tehdään?

Palasten kerääminen itsensä rakentamiseksi uudelleen

Kuten näimme, kukoistus myrskyn jälkeen on mahdollista, vaikkakaan ei helppoa. Se on monimutkainen ja dynaaminen prosessi, joka ranskalaisen psykiatrin Boris Cyrulnikin mukaan merkitsee paitsi henkilökohtaista kasvua, myös oman elämäntarinan järjestämisprosessia. On olemassa joitakin tekijöitä, joita voimme kehittää maksimoidaksemme sinnikkyyttämme ja auttaaksemme itseämme keräämään hajonneet palaset, kuten:

  • Itseluottamus ja kyky käsitellä yhteenottoja.
  • Tunteidemme ja tuntemustemme hyväksyminen.
  • Merkityksekäs elämäntarkoitus.
  • Usko siihen, että voimme oppia negatiivisista kokemuksista, kuten myös positiivisista.
  • Tukiverkko.
pitkähiuksinen nainen

Lisäksi Calhoun ja Tedeschi, kaksi kirjailijaa, jotka ovat tutkineet eniten posttraumaattista kasvua, toteavat että kärsimys ja kipu eivät ainoastaan muuta meitä yksilötasolla, vaan myös suhteissamme ja elämänfilosofiassamme.

Tuskallisten kokemusten kohtaaminen on pelottavaa, mutta niiltä pakeneminen vain pitkittää kärsimystä. Välttely saa ne mutatoitumaan vaarallisella tavalla. Aito rohkeus tarkoittaa jatkamista pelosta huolimatta, liikkumista eteenpäin kehon täristessä ja hajotessa palasiksi sisäpuolelta.

Tarvitsemme aikaa käsitellä kokemuksemme ja olla yksin kärsimyksemme kanssa. Näinä yksinäisyyden hetkinä kykenemme ymmärtämään sitä. Opimme, että tärkeää on jatkaa kävelemistä, isoin tai pienin askelin. Vahvin ihminen ei ole se, joka ei koskaan kaadu, vaan se joka pystyy nousemaan ylös ja jatkamaan eteenpäin, kaatumisesta vahvempana.