Once Upon a Time in Hollywood: Quentin Tarantinon tarina

14 joulukuu, 2019
Once Upon a Time in Hollywood on suositun elokuvaohjaajan Quentin Tarantinon uusin esitys. Trailerin nähtyään monet eivät kuitenkaan tienneet, mitä elokuvalta odottaa. Lopulta Tarantino kuitenkin onnistui yllättämään meidät ja tarjoaa meille upean uudelleenohjauksen menneisyydestä. Tässä artikkelissa paljastamme joitakin elokuvan avaintekijöistä.

Tarantino on tehnyt sen jälleen. Kiireen ja välittömyyden maailmassa hän on onnistunut keräämään lukemattomia ihmisiä elokuvateatteriin noin kolmen tunnin ajaksi, katsomatta matkapuhelintaan, puhumatta ja vain elokuvien tuoman nautinnon vuoksi. Ja juuri tämän hän on antanut meille, ELOKUVAN, siis isoin kirjaimin ja ilman komplekseja, puhdasta seitsemännen taiteen eli elokuvien rakkautta, viittauksia ja kaikkea sitä, mistä Tarantino pitää. Once Upon a Time in Hollywood on Quentin Tarantinon viimeisin elokuva. Hän on ohjaaja, joka on vuosikymmenien ajan kuvannut verenvuodatusta ja pysynyt uskollisena omalle tyylilleen kollektiivisessa mielikuvituksessa.

Ja silloin kun taiteilija, minkä tyyppinen taiteilija tahansa, tekee sitä mistä hän itse pitää, se myös näkyy. Tänä päivänä Tarantinolla on hallussaan yleisö, joka on odottanut hänen viimeistä elokuvaansa, valuuttaa, joka tukee hänen tuotantoaan ja antaa hänelle mahdollisuuden tehdä juuri sitä, mitä hän itse haluaa.

Riippumatta siitä onko se oikeaa tai onko se muodissa, Quentin Tarantino tekee paluun tyylillään ja vaikutusvallallaan, uppoutuu fetisseihinsä ja tarjoaa meille uudelleen kirjoitetun historian; uuden tulkinnan siitä mikä on jo tapahtunut, mutta myös mitä se olisi voinut olla, tanssien samalla ehdottoman viihteen siivellä.

Once Upon a Time in Hollywood osoittaa meille, että kaikkea ei ole kerrottu, että kaikki kaupalliset elokuvat eivät ole sama asia, ja että niitä katsojia löytyy edelleen, jotka ovat valmiita istumaan paikallaan tuntikausia ja yksinkertaisesti antavat elokuvan viedä mukanaan.

Näyttää siltä, ​​että Tarantino ei ole tehnyt tätä elokuvaa kenellekään muulle kuin itselleen. Ja tässä on avain elokuvan hitaaseen etenemiseen, jossa – toisin kuin hänen edellisissä elokuvissaan – elokuvan kliimaksia saa odottaa aivan loppuun saakka.

Intertekstuaalisuus avaintekijänä

Tarantino opiskeli elokuva-alaa katsomalla elokuvia ja uppoutumalla seitsemännen taiteen unohdettuihin ja hylättyihin jalokiviin. Ja tämän hän haluaa välittää yleisölleen, koska jopa pimeästä voi löytyä taidetta.

Alusta lähtien Tarantino on tehnyt meille selväksi, että hän lisää elokuviinsa kaikkea mitä hän haluaa. Aina musiikistaan ​​elokuvafriikin referenssien pommitukseen ja läpi fetissiensä.

Voimme oppia elokuva-alasta katsomalla Tarantinon elokuvia, voimme nuuskia ja tutkia näiden vanhanaikaisten spagetti- tai italowesternin joukkoa ja sukeltaa kung fun pariin löytääksemme aitoja timantteja, joita kaupallisempi elokuva-ala halusi meiltä piilottaa.

Taide ylittää muodin, määräykset ja politiikan; taidetta tulisi arvostaa taiteena itsenään. Ja jos pitämämme ohjaaja ehdottaa meille elokuvaa (suorasti tai epäsuorasti), saatamme lopulta antaa hänelle mahdollisuuden.

Brad Pitt Tarantinon elokuvassa Once Upon a Time in Hollywood

Kun näimme Once Upon a Time -elokuvan trailerin, meitä hallitsi hämmennys. Tiesimme jo mistä Tarantino pitää, tunsimme jo hänen filmografiansa ja silti emme kyenneet ymmärtämään kunnolla, mitä elokuvalta tulisi odottaa.

Aikoiko hän puhua Charles Mansonista ja hänen ”perheensä” tekemistä murhista? Olisiko se fiktiivinen tarina? Kunnianosoitus niille vanhoille yhdysvaltalaisille western-elokuville, jotka pakenivat Eurooppaan etsimään parempia rooleja? Kyllä ja ei, ja vähän kaikkea tätä.

Once Upon a Time in Hollywood on viittausten vuoristorata; katsojan on melkein mahdotonta napata ne kaikki. Ja vielä mielenkiintoisempaa on poistua elokuvateatterista ja keskustella lähipiirin kanssa niistä intertekstuaalisista elementeistä, joita jokainen on havainnut. Me kaikki kasvamme perityssä kulttuurissa ja olemme enemmän tai vähemmän taipuvaisia ​​vastaanottamaan tiettyjä viestejä.

Quentin Tarantino asettaa silmiemme eteen kaikkea mistä hän pitää, oli siinä järkeä tai ei, ja rakentaa lopulta tarinan, joka olisi voinut tapahtua – tai sitten ei.

Nostalgiaa

Tämän viittausten idean seurauksena otsikko itsessään herättelee tietyn elokuvantekijän, ja jota Tarantino itse ihailee syvästi, sillä hän ei ole koskaan salannut rakkauttaan Sergio Leonen tekemiä elokuvia kohtaan.

Sergio Leone kirjoitti kaksi “tarinaa”, joiden otsikot muistuttavat Tarantinon uusinta ja viimeistä luomusta. Toisaalla oli Leonen viimeinen spagettiwestern tai pikemminkin hämyinen western, C’era una volta il west eli Once Upon a Time in the West (vaikka Suomessa se käännettiinkin nimellä Huuliharppukostaja). Toisaalta taas elokuva, josta piti tulla tämän italialaisen ohjaajan suuri amerikkalainen kokemus; puhumme elokuvasta Once Upon a Time in America (suomeksi Suuri gangsterisota), jota Yhdysvalloissa ei kuitenkaan onnistuttu kunnolla arvostamaan.

Tämä nostalginen elementti käy ilmi jo heti ensimmäisistä kohtauksista, joissa idealisoidusta Hollywoodista tulee lopulta kolkko ympäristö, jossa näyttelijöiden on sopeuduttava siihen mitä tietty ikä tuo tullessaan. Groteski faabeli, samalla sekä epätodennäköinen että todellinen, ja joka osoittaa meille elokuvateollisuuden katkerimmat kasvot.

Ja kaikki tämä keskellä tunnetun ja traagisen elementin taustaa: Sharon Taten murha. Sharon Tate esitetään meille nuorena elämää täynnä olevana naisena, joka pyrkii ihastuttamaan yleisöään katsellen samalla hymyillen yhtä elokuvistaan.

Me katsojat tiedämme hänen traagisen kohtalonsa ja väistämättä tunnemme myötätuntoa ja sympatisoimme hänen katsettaan, mutta myös sen näyttelijän katsetta, joka voisi yhtä hyvin olla kuin uusi Clint Eastwood, joka kärsii kypsyyden tuomista seurauksista ja teollisuudesta, joka on päättänyt lokeroida näyttelijän antamatta hänelle mahdollisuutta loistaa.

Nostalgia syntyy valkokankaan jokaisessa kolkassa, loistokkaan, mutta samalla karuutta täynnä olevan aikakauden muisto, joka sekoittuu Tarantinon päiväuniin. Tarina, joka kerrotaan toisella tavalla; se, mitä olisi voinut tapahtua. Tarantinon elokuvasta ei myöskään puutu ironiaa, eikä hänen elokuvilleen ominaista koreografista väkivaltaa; säälittävää, kaunista ja viihdyttävää väkivaltaa.

Toisinaan näyttää siltä, ​​että katsomme kahta eri elokuvaa samanaikaisesti, kahta totuutta tai kahta valhetta, jotka päätyvät taipumaan yllättävään ja huvittavaan, mutta samalla kammottavaan loppuun.

Once Upon a Time in Hollywood on Tarantinon tapaan täynnä säälittävää, kaunista ja viihdyttävää väkivaltaa tasaisissa osissa

Once Upon a Time in Hollywood: Tarantinon tarina

VAROITUS: Tästä hetkestä lähtien artikkeli voi sisältää juonipaljastuksia

Tarantino kertoo meille tarinan menneisyyden Hollywoodista, paikasta, jossa unelmista tulee totta, mutta jossa ne myös katoavat helposti. Oikeiden hahmojen tarina sekoittuu fiktioon, vaikka ne olisivat voineet yhtä hyvin kuulua todellisuuteen.

Itse asiassa Once Upon a Time in Hollywood leikkii tuon aikakauden tietämyksemme kanssa, upottaen meidät tulviville kaduille vanhanajan autojen kautta sekä tutustuttaa meidät Charles Mansonin “perheen” nuoriin naisiin helposti tunnistettavan I’ll never say never to always –kappaleen kautta.

Mutta toivommeko todella Sharon Taten traagista loppua tässä Tarantinon elokuvassa? Ei, emme todellakaan. Se ei olisi sellaista väkivaltaa josta amerikkalaiset pitävät, se ei olisi sitä esteettistä, viihdyttävää ja musiikilla elävöitettyä väkivaltaa, johon olemme Tarantinon elokuvissa tottuneet.

Vaikka Sharon Tate ei olekaan yksi elokuvan merkittävimmistä hahmoista, totuus on se, että Tarantino leikkii blokkauksella ja sommittelulla niin, että katseemme on suunnattu aina häntä kohti. Esimerkkinä, Sharon on puettu keltaiseen ​​keskellä suuren väkijoukon juhlaa, ja kamera liikkuu niin, että huomio keskittyy nimenomaan tähän nuoreen naiseen. Tämä pakottaa meidät tutustumaan Sharoniin ja tuntemaan empatiaa häntä kohtaan ilman liiallisia sanoja.

Tutustumme Sharoniin muiden hahmojen mielipiteiden sekä niiden tapojen kautta, joilla hän on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Haluaako Tarantino todella esitellä meille hahmon näin liikuttavalla tavalla vain näyttääkseen meille kaikkein hirvittävimmän lopputuloksen? Ei tietenkään, ja jos kiinnitämme tarpeeksi huomiota, Tarantino itse asiassa paljastaa lopun jo heti elokuvan alussa.

Alku ja loppu

Kiitos kohtauksen, joka viittaa suoraan yhteen hänen aiemmista elokuvistaan, Kunniattomat Paskiaiset (englanniksi Inglourious Basterds), katsojat voivat ilman suurempia vaikeuksia ennakoida lopun. Mitä Tarantino sitten teki Kunniattomien Paskiaisten kanssa? Hän kirjoitti historian uudelleen, kosti yhden menneisyyden tummista jaksoista ja tapatti lopulta itse Adolf Hitlerin.

Siksi tuo alun viittaus liittyy suoraan siihen, mitä tulemme näkemään Once Upon a Time in Hollywood -elokuvassa. Ja ei, emme näe raakaa, traagista ja tuskallista väkivaltaa, vaan hauskaa väkivaltaa, joka leikkii veren, liekkien ja toiminnan kanssa.

Tarinat, jotka ovat ilmeisen kaukana toisistaan, yhdistyvät eklektisessä lopussa. Ehdottoman huolellisia yksityiskohtia ja jatkuvia leikkejä. Kaikki on mahdollista Tarantinon elokuvissa ja näin Once Upon a Time in Hollywoodista tulee kunnianosoitus elokuva-alalle, seitsemännen taiteen oodi ja näytös Tarantinon kyvystä kertoa tarinoita, ivata elämää, tehdä hauskaa kaikesta ja erityisesti nauttia.

Kliimaksi antaa odottaa, mutta se esitetään katarsiksena, kuin omantuntomme vapautuksena ja ajatuksena siitä “kuinka asioiden olisi pitänyt mennä”.