Mielessämme vaanivat hirviöt

· 8.2.2019

Lapsena meille aina kerrottiin, että hirviöitä oli olemassa vain tarinoissa. Kukaan ei koskaan kertonut meille, että ne olivat oikeasti todellisia ihmisiä, jotka kävelivät ympäriinsä kirkkaassa päivänvalossa. Kuten ihminen, joka ensin raiskaa uhrinsa, sitten pahoinpitelee ja lopuksi tuhoaa hänen itsetuntonsa. Kuten vanhemmat, jotka kieltävät rakkautensa lapsiaan kohtaan. Ja myös terroristit, jotka tappavat viattomia ihmisiä tai poliitikko, joka aloittaa tarpeettoman sodan.

Yhden asian tiedämme kuitenkin varmasti, sanat ovat tärkeitä. Ne luovat leimoja, jotka eivät aina pidä täysin paikkaansa. Sanalla ”hirviö” esimerkiksi on sekä fiktiivinen että kirjaimellinen konnotaatio. Se ei kuitenkaan estä meitä olemasta käyttämättä sitä sellaisten tekojen kuvailemiseen, joita meidän mielestämme ei voida selittää ja jotka ovat täysin julmia.

”Hirviöitä vastaan taistelevan tulee huolehtia siitä, että ei itse muutu sellaiseksi.”

-Nietzsche-

On kuitenkin sanottava, että tälle käsitykselle ei ole mitään tieteellistä perustetta. Ei ole oppikirjoja otsikolla ”Kuinka pahoja ihmisiä tai hirviöitä haastatellaan.” Ei ole myöskään mitään ohjekirjoja, jotka auttavat meitä tunnistamaan heidät. Mutta totuus on se, että on melkein mahdotonta olla käyttämättä tätä sanaa kuvaillessamme käytöstä, joka vaikuttaa olevan täysin vailla käsitystä ”inhimillisyydestä”.

Kriminaalipsykologian asiantuntijat sanovat, että sanaa ”hirviö” käytettiin ensimmäisen kerran poliisin kuvaamana henkilöstä vuonna 1790 Lontoossa. Viranomaiset etsivät tappajaa, sellaista, jota he eivät olleet koskaan aikaisemmin kohdanneet. Jotakin perverssiä ja käsittämätöntä, joka oli aiheuttanut paniikkia Lontoon naapurustossa melkein kahden vuoden ajan. Tarkoitamme tietenkin Viiltäjä-Jackia.

Viiltäjä-Jackin tekosia

Verta ja nahkaa olevat hirviöt, vailla inhimillisyyttä olevat ihmiset

Sana ”hirviö” säilyttää yhä alkuperäisen merkityksensä. Yliluonnollinen yhdistyy pahuuteen tuodakseen meille harmia. Joka kerta kun käytämme tätä sanaa jostakusta, riisumme heidät oikeastaan kaikista ihmisominaisuuksista.

Artikkelin alussa sanoimme, että tämä sana on vain pelkkä leima ilman minkäänlaista tieteellistä pohjaa. Jotkut rikollisprofiileja luovat asiantuntijat ovat kuitenkin tehneet tämän virheen ajoittain. Esimerkkinä on Ted Bundyn tapaus Yhdysvalloissa 1970-luvulla.

Rikosmaailmassa Bundy on historian häikäilemättömin sarjamurhaaja. Hän kertoi haastatteluissaan tappaneensa 100 naista. Viranomaiset uskoivat häntä pelkästään hänen julmuutensa vuoksi, vaikka he löysivätkin vain 36 uhria.

Bundy oli nerokas ja ihailtava lakitieteen ja psykologian tutkinnon suorittanut mies, joka oli kunnianhimoinen poliitikko ja osallistui jatkuvasti yhteiskunnallisiin aktiviteetteihin. Hän vaikutti täydelliseltä voittajalta, jolla oli menestyksekäs elämä edessään.

hirviö Ted Bundy

Kymmenien yliopisto-opiskelijoiden katoamisen jälkeen huomattiin kuitenkin, että Ted Bundy oli kaikkien näiden ja monien muiden barbaaristen tekojen takana, joita oli mahdotonta ymmärtää. Brutaalisten murhien, jotka jättivät viranomaiset sanattomiksi. He leimasivat hänet ”hirviöksi”, ei pelkästään hänen tekemiensä julmuuksien takia, vaan myös eri psykologisten testien monimutkaisten tulosten vuoksi. He tulivat siihen johtopäätöksen, että Bundy ei ollut psykopaatti, huumeriippuvainen tai alkoholisti. Hän ei kärsinyt aivovammasta tai mistään psyykkisestä sairaudesta. Ted Bundy vain yksinkertaisesti nautti pahojen tekojen tekemisestä.

On olemassa toinen paikka, jossa hirviöt elävät: mielemme

Tiedämme, että maailma on toisinaan kuin Brueghel vanhemman häiritsevät maalaukset. Hänen maalauksissaan pahuus on piilotettu ihmisjoukon päivittäiseen elämään, kaupungin huhupuheisiin ja sivukatuihin. Meitä vahingoittavat hirviöt eivät kuitenkaan ainoastaan asu ympäristössämme. Niitä esiintyy paljon useammin meidän omassa mielessämme.

Toisinaan pelko, tunteet ja ajatukset voivat vangita meidät erittäin pimeään paikkaan. Paikkaan, jossa olemme hukassa ja omien demoneidemme tukahduttamia. On kirjailijoita, jotka ovat onnistuneet täydellisesti kuvaamaan tuota matkaa, jossa ihminen on yhteydessä hänen omien hirviöidensä kanssa. He pyrkivät oppimaan tuntemaan ne, päihittämään ne ja palaamaan taas takaisin pinnalle kahleistaan vapautuneina.

Dante teki sen Vergiliuksen kanssa Jumalaisessa näytelmässä, Lewis Carroll teki sen Liisan kanssa ja Maurice Sendak Maxin kanssa teoksessa Hassut hurjat hirviöt.

Sendakin kirja on lastenkirjallisuuden pieni jalokivi. Hänen tarinansa kehottaa meitä tekemään monia eri pohdintoja iästä ja taustasta riippumatta. Kaikki voivat jossakin vaiheessa olla tällaisten ”sisäisten kynsien” uhreja, jolloin hirviöt raahaavat meidät outoihin paikkoihin.

”Kun Max laittoi suden puvun ylleen, hän tunsi kyltymätöntä halua olla paha ja sitten hänen äitinsä sanoi: ’HIRVIÖ!’ ja Max vastasi ’MINÄ SYÖN SINUT!'”

– Maurice Sendak, ”Hassut hurjat hirviöt” –

hirviöt ja poika

Hirviöiden maa

Tämä lyhyt kirja antaa meidän kulkea tuon matkan pitäen lasta kädestä kiinni. Seikkailu muistuttaa meitä siitä, että toisinaan meidän täytyy vierailla villissä, epätodellisessa paikassa, jossa meidän oudoimmat olentomme elävät. Mutta me emme saa antaa niiden pitää meitä siellä, meidän täytyy ohittaa ne. Mutta ei ennen kuin olemme huutaneet, leikkineet ilman sääntöjä, muuttuneet vihaisiksi, nauraneet, itkeneet ja tehneet muita asioita noiden hirviöiden voittamiseksi.

Jätämme jälkemme ja ruosteiset kruunumme hirviöiden maahan ja nousemme jälleen. Tunnemme olomme vapaaksi laskeuduttuamme pimeyteen. Tunnemme itsemme puhtaiksi ja onnellisiksi palatessamme vahvoina takaisin elämään. Koska hirviöt, joista meille kerrotaan lapsena, ovat todella olemassa. Emme voi aina hallita meidän ympärillämme olevia – nuo hirviöt naamioituvat ”enkeleiksi”. Mutta olkaamme tarpeeksi rohkeita pelotellaksemme pois mieleemme ajoittain ilmestyvät hirviöt.