Lapsista tulee vanhempia kun heidän vanhempansa ikääntyvät

Nykyisin suurin osa vanhemmista elää todella vanhaan ikään. Mutta tähän liittyy sellainen taantuma terveydentilassa, joka vaatii meiltä huolehtimista, suojelua, hellyyttä ja huomiota.

Tästä syystä sanotaan, että meistä kaikista tulee vanhempia siinä vaiheessa kun meidän omat vanhempamme lähestyvä kuolemaa. Koska nyt on meidän vuoromme halata heitä, syöttää heitä ja koskettaa heidän sielujaan meidän sanoillamme ja huolehtimisellamme. Meistä tulee kävelykeppejä heidän sieluilleen silloin kun muistutamme heitä hellyytemme ja välittämisemme kautta siitä lämmöstä, jota he aina elämiimme toivat.

On normaalia tarkastella vanhaa ikää ja elämän viimeistä vaihetta negatiivisella tavalla. Tästä huolimatta on olemassa monia syitä ajatella tätä kauniina vaiheena ja samalla sellaisena, joka on oleellinen surun läpi kulkemiseksi.

Tämän ajan jakaminen omien vanhempiemme tai isovanhempiemme kanssa tarkoittaa sellaisen läheisyyden kaipuun jakamista, joka samalla jollain tavoin symboloi hyvästien alkua. Se tarkoittaa niiden ihmisten tukemista, jotka saivat meidät kasvamaan ja antoivat meille elämän samalla voimalla, kuin mitä ottaa jättää hyvästit. 

Viesti ikääntyneeltä vanhemmalta:

Kun alan menettää muistini tai menettää tajuni käydyistä keskusteluista, anna minulle aikaa muistaa. Kun minä en pysty syömään omin voimineni, kun minulle alkaa sattua onnettomuuksia tai kun en edes pysty nousemaan jaloilleni, auta minua kärsivällisyydellä.

Älä heittäydy epätoivoon, koska minä olen vanhempi ja minulla on särkyjä ja kipuja. Älä häpeä minua. Auta minua pääsemään ulos, hengittämään raikasta ilmaa ja nauttimaan auringon tarjoamasta suloisesta valosta. Älä menetä kärsivällisyyttäsi, koska minä kävelen hitaasti. Älä ärsyynny jos minä huudan, itken tai nostan esiin menneisyyteen kuuluvia taisteluita.

Muista se aika, jolloin minä opetin sinua tekemään samaa mihin nyt itse tarvitsen apua, jotta voisit tukea minua. Minulla on uusi tehtävä perheessä, joten pyydän että sinä et sivuuta tätä mahdollisuutta, jonka olen sinulle antanut. Rakasta minua silloin kun minä vanhenen, koska minä olen edelleen oma itseni, vaikka hiukseni ovatkin harmaat.

Viimeinen jäähyväinen elämälle

Pohtiakseen lasten roolia siinä vaiheessa kun heidän vanhempansa ikääntyvät, kirjoitti Fabricio Carpinejar hienon tekstin, joka voi tarjota meille hieman valoa muutoin ei järin kirkkaana aikana. On yleensä melko vaikeaa tuntea olonsa hyväksi, koska on vaikeaa unohtaa olevansa kasvotusten jäähyväisten jättämisen kanssa, sille ihmiselle joka on opettanut sinut puhumaan, kasvamaan, syömään ja kävelemään.

Näin Carpinejar kirjoitti:

“Perheen historiassa on murtuma, missä iät kerääntyvät ja ovat osittain päällekkäin, eikä asioiden luonnollinen järjestys käy järkeen: tällöin lapsesta tulee oman vanhempansa vanhempi.

Tällöin vanhempi ikääntyy ja alkaa kävellä kuin kulkisi lumen halki. Hitaasti, hitaasti, epätarkasti. Tällöin vanhempi, joka piti kättäsi vahvuudella kun olit pieni, ei enää halua olla yksin. Tällöin vanhempi, kerran vahva ja voittamaton, muuttuu heikommassa ja joutuu tasaannuttamaan hengityksensä ennen kuin nousee ylös.

Tällöin vanhempi, joka aikoinaan käski ja määräsi sinua ympäriinsä, voi nyt ainoastaan hengittää, murahtaa ja katsoa ovea tai ikkunaa, joka vaikuttaa heille olevan aivan liian kaukana. Tällöin vanhempi, joka kerran oli valmistautunut ja ahkera, ei enää saa puettua ylle omia vaatteitaan, eikä muista ottaa omia lääkkeitään.

Ja me, lapsina, emme voi tehdä mitään muuta kuin hyväksyä että me olemme vastuussa heidän elämästään. Elämä, joka loi meidät, on nyt riippuvainen meistä voidakseen kuolla rauhassa.

Jokaisesta lapsesta tulee vanhempi silloin kun hänen vanhempansa kuolee. Ehkäpä ikääntyneestä vanhemmasta huolehtiminen on kummasti raskausajan kaltaista. Se on lopullinen oppitunti. Mahdollisuus palata siihen huolenpitoon ja rakkauteen, jota he meille antoivat vuosikymmenien ajan.

Ja aivan kuten me valmistamme talomme voidaksemme huolehtia vauvoista tukkimalla pääsyn sähkölähteisiin ja pystyttämällä leikkikehiä, järjestelemme me nyt huonekaluja majoittaaksemme vanhempamme mukavasti. Kaikkein ensimmäinen muutos tapahtuu kylpyhuoneessa. Vanhempiemme vanhempina me asennamme saippuapalan suihkuun.

Tämä pala on tunnusomainen ja suorastaan ikoninen. Tämä pala on symbolinen. Koska kylpeminen, joka on normaalisti yksinkertainen ja virkistävä toiminto, on muuttunut myrskyksi meidän suojelijoidemme vanhoille jaloille. Emme voi jättää heitä yksin hetkeksikään. Talossa tulee olemaan pihtejä seinillä. Ja meidän käsivartemme tulevat ojentumaan kuin kaide.

Ikääntyminen on kävelemistä samalla esineistä kiinni pitäen, ikääntyminen on jopa portaiden kiipeämistä ylös ilman portaita. Me tulemme olemaan vieraita omissa kodeissamme.

Me tulemme tarkkailemaan jokaista yksityiskohtaa pelolla ja epävarmuudella, epäilyksellä ja huolestuneina. Me tulemme olemaan turhautuneita arkkitehteja, suunnittelijoita ja insinöörejä. Miten me emme ennakoineet, että meidän vanhempamme tulisivat sairastumaan ja tarvitsemaan meitä. Me tulemme katumaan sohvia, patsaita ja varsinkin kierreportaita. Me tulemme katumaan kaikkia esteitä, ja jopa mattoa.

Onnellinen on se lapsi, joka on vanhempi vanhemmilleen ennen kuin he kuolevat! Ja onneton on lapsi, joka ilmaantuu ainoastaan hautajaisiin, eikä pääse sanomaan hieman hyvästi joka ikinen päivä.

Ystäväni Jouni oli oman isänsä kanssa tämän viimeisiin minuutteihin asti. Sairaalassa hoitaja meni siirtämään isää sängystä paareille aikeenaan vaihtaa lakanat, kun Jouni huudahti tuolistaan, ‘Annahan kun autan sinua.’

He yhdistivät voimansa ja hän otti isänsä syliinsä viimeisen kerran. Hän asetti isänsä kasvot rinnalleen. Hartioilleen hän laski isänsä kädet, jotka syöpä oli kutistanut, pieniksi, ryppyisiksi, hauraiksi ja horjuviksi.

Hän jäi siihen joksikin aikaa isäänsä halaten, yhtä pitkäksi aikaa kuin hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, pitkän aikaa, päättymättömän ajan verran. Keinuttaen isäänsä eteen ja taa. Hellien isäänsä, rauhoittaen isäänsä. Ja hän kuiskasi, ‘Minä olen tässä. Minä olen tässä, isä.’ Se mitä isä haluaa kuulla elämänsä päätteeksi on, että hänen poikansa sanoo olevansa läsnä.”

Vaikka vanhemmistamme huolehtiminen saattaa olla uuvuttavaa, emme me saa unohtaa että tämä suru ja väsymys on osa sitä surua, jonka läpi meidän pitää työskennellä. Se on osa jäähyväisiä tuolle sielumme osalle, omalle lapsuudellemme.

Heidän kanssaan me menetämme kaikki ne asiat, joita me emme koskaan jakaneet kenenkään kanssa, joita kukaan muu ei koskaan todistanut. Tämä vaatii suuren määrän henkilökohtaista kasvua, jonka suorittamiseen elämä meille tarjoaa mahdollisuuden. Meidän ei pitäisi päästää sitä sormiemme läpi.