Lapsen ei tarvitse olla paras. Hänen täytyy olla onnellinen

· 20.10.2017

Adrian on 2000-luvun lapsi. Hänellä on kaksi vanhempaa, jotka työskentelevät paljon. Hänen sanoillaan he työskentelevät ”lukemattoman määrän tunteja päivittäin” maksaakseen talosta jossa he asuvat, autoista joita he ajavat sekä muutamasta päivästä lomaa jonka he ottavat joka vuosi. Hän sanoo myös, ettei välittäisi, jos hänellä olisi pienempi huone, vähän hitaampi auto ilman nahkaistuimia tai vähemmän turvattu tulevaisuus saadakseen vaihdossa enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. 

Mutta ei sellaisten vanhempien, jotka hänellä nyt on – väsyneet, stressaantuneet, huolestuneet ja luoksepääsemättömät. Vaan sellaisten, jollaisia he olivat aiemmin – tarkkaavaisia, käytettävissä, hymyileviä, helliä ja johdonmukaisia. Hän kaipaa heitä, mutta hänellä ei ole mitään tietoa kuinka kertoa se heille. Adrian on jopa havainnut etteivät aikuiset yleisesti, eivät ainoastaan hänen vanhempansa, enää ilmaise tunteitaan. Hän epäilee, että henkisen maailman ja sanojen välillä on jonkinlainen yhteys, mutta kukaan ei ole opettanut hänelle kuinka se toimii. Nämä ovat kaikki epäilyksiä, jotka saavat hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi.

”Lapsuus ei ikinä kestä ikuisesti. Mutta koko maailma ansaitsee sellaisen.” 

-Wendy Dale-

lapsena tulee saada olla onnellinen

Adrian on huolestunut lapsi

Adrian on myös lapsi, joka ei leiki. Tai ennemminkin hän ei leiki vain leikkiäkseen ja tarkoituksenaan pitää hetken hauskaa. Kun hänen siskonsa syntyi, hänen vanhempansa pitivät häntä tarpeeksi vanhana voidakseen siirtää vastuun hänelle, vaikka hän on liian pieni sellaisen aiheuttamille huolille. Ainoa tapa, jolla se häneen vaikuttaa, on epävarmuuden lisääntyminen, mutta hän ei tiedä kuinka ilmaista sitä heille.

Lisäksi tämän artikkelin pienellä päähenkilöllä ei ole vapaita tunteja päivässä. Kysymys siitä mitä hän haluaisi tai ei haluaisi tehdä on rajoitettu viikonloppuihin, kun hän on onnekas ja hänen äitinsä on töissä. Ne ovat viikonloppuja, jotka hän viettää isovanhempiensa kanssa. Kahdessa päivässä he yrittävät hyvittää kaiken vapauden, jota hänen vanhempansa rajoittavat koko viikon ajan. Vaikka hän ei ole sanonut mitään, on heillä kokemuksen tuoma viisaus ja he aistivat hänen tunteensa. Mutta tämä äkillinen muutos myös hämmentää häntä.

Viikon aikana, aamut ja iltapäivät täyttyvät väreillä. Itse asiassa tänä vuonna joitakin värejä piti käyttää useammin kuin kerran erilaisiin aktiviteetteihin, koska hänen värikynäkotelossaan ei ollut tarpeeksi värejä jokaiselle aktiviteetille. Siten värit, joita käytetään äidinkielen tunteihin ovat samoja värejä kuin äidinkielen tukiopetukseen käytettävät. Sama koskee musiikkitunteja ja musiikkikoulua sekä liikuntatunteja ja jalkapalloharjoituksia. Tänä vuonna hänen on pitänyt jopa käyttää kiinan kielen tunteihin keltaista väriä, josta hän pitää jopa vähemmän kuin pallon potkimisesta.

Adrian ei enää vastusta jalkapalloharjoituksia. Tai ei ainakaan suoraan, koska hän ei tiedä kuinka tehdä se aikuismaisesti eikä hän halua tehdä sitä lapsellisesti. Mutta ennen kaikkea hän ei halua pettää isäänsä. Hän tuntee jo tekevänsä niin pelatessaan huonosti tai kun on hänen vuoronsa istua vaihtopenkillä. Hän ei halua edes kuvitella miltä hänestä tuntuisi, jos hän kertoisi isälleen että hänellä on muita unelmia

”Mielestäni yksi onnellisimmista asioista joita sinulle voi tapahtua elämässäsi, on onnellinen lapsuus.”

Agatha Christie-

poika kurkistaa uuniin

Adrian on hiljennetty lapsi

Adrian pitää kuitenkin lukemisesta. Hän muistelee kiintyneesti tarinoita, joita hänen isänsä kertoi hänelle kun hän oli pieni. Joitakin hänen oli tapana lukea ja joitakin keksiä päästään. Adrian piti erityisesti niistä, joita hän keksi päästään, koska hänen isänsä tunsi hänet niin hyvin, että hän tiesi täsmälleen mistä hänen huimapäinen poikansa pitäisi ja ne päätyivät ikkunasta pakenemiseen. Tuo nyt kadonnut rikoskumppanuus päässään Adrian nukahtaa hymy kasvoillaan.

Erityisenä iltana hänen isänsä lisäsi tarinaan jotakin uutta. Seuraavana päivänä Adrian teki kuitenkin salaa jotakin, jonka voimme nyt paljastaa. Hän kirjoitti tarinat paperille, koska hän halusi jakaa ne parhaan ystävänsä kanssa. Se oli hänen tapansa, muiden muassa, yrittää hyvittää surullisuus jonka hän näki ystävänsä silmissä, koska tämä ei ollut koskaan tavannut omaa isäänsä. Hänellä oli myös toinen motiivi. Yksi hänen naapureistaan sairasti Alzheimerin tautia ja Adrian oli todistanut tuota muistinmenetystä.

Hän ei halunnut unohtaa tarinoita, joihin hän nyt tukeutui, samalla kun hän pystyi aistimaan lapsuutensa katoavan pikkuhiljaa. Toisin kuin tuo seikkailunhaluinen lapsi joka pakenisi ikkunasta ulos, lapsuus ei tulisi koskaan takaisin.

Adrian osaa useampia kieliä kuin useimmat hänen ikäisensä lapset. Hän on hyvä soittamaan pianoa, hän hallitsee yhtälöt samalla kun hänen ystävänsä vielä kiistelevät siitä mikä on negatiivinen numero ja hän tietää kuinka huolehtia kaikkien nuorempien siskojensa perustarpeista. Adrian on myös todella surullinen lapsi ja myös tietoinen siitä, koska hän oli kerran onnellinen, äärimmäisen onnellinen. Onnellisuus jonka hänen vanhempansa uhrasivat tulevaisuudelle, josta kukaan ei ole varma tuleeko sitä edes. Onko se todellakin sen arvoista?