Katastrofaaliset ajatukset: elämisen pelko

Ihmiset, joita katastrofaaliset ajatukset ympäröivät, pystyvät yleensä näkemään kammottavia seurauksia kaikissa tapahtumissa. Jos heidän vatsaansa koskee, he pelkäävät mennä lääkärin vastaanotolle, koska he epäilevät sen saattavan olla pahanlaatuinen kasvain. Jos he sytyttävät tulen, ilmestyy heidän päähänsä kuva kolmannen asteen palovammasta, joka on aiheutunut jonkinlaisesta huolimattomasta toiminnasta. Kun he astuvat lentokoneeseen, nousee heidän mieleensä kuva heistä itsestään pukemassa päälleen pelastusliiviä.

Meillä on luonnostaan tapana reagoida jonkinasteisella pelolla tai varautuneisuudella uuteen tai epävarmaan. Joillekin ihmisille kuitenkin tästä pienestä määrästä pelkoa tulee hälyttävää ja rajatonta, mikä ottaa heidät täysin valtaansa ja tekee heidän olemassaolostaan todellista helvettiä.

Ihmiset joilla on katastrofaalisia ajatuksia ovat täynnä pahaa oloa. Heidän ajattelunsa punainen lanka rakentuu lauseesta  “entä jos…”. Tästä syystä kysymykset, kuten “entä jos menen bussilla ja se kolaroi?” ,“entä jos esitän ideani ja kaikkia nauravat minulle?” tai “entä jos ylittäessäni katua en huomaa, että auto on tulossa täyttä vauhtia?”. He aina kuvittelevat pahinta kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Katastrofaalisten ajatusten luonto

Katastrofaaliset ajatukset eivät ole itsenäinen ongelma. Ne liittyvät yleensä paljon syvempään ahdistukseen ja/tai jonkin asteiseen masennukseen. Esimerkiksi niillä, joilla on syvää ahdistusta, voi heidän sydämenlyöntinsä kohoaminen laukaista sen pelon, että he tulevat saamaan sydänkohtauksen. Masennuksesta kärsivät puolestaan herkästi visualisoivat itsensä tilanteisiin, joissa heidät hylätään tai torjutaan, passitetaan asumaan sillan alla, kerjäämään kaduilla tai kuolemaan yksin hyväntekeväisyyssairaalaan.

Totuus on, että meillä kaikilla on katastrofaalisia ajatuksia aika ajoin, mutta se mikä tekee niistä huomion arvoisen oireen, on näiden järkeilyjen säännöllisyys ja niiden itsepintaisuuden tyyppi. Totta kai me voimme mennä eläintarhaan ja lopputuloksena leijona voi hyökätä kimppuumme, mutta tämän tapahtumisen todennäköisyys on hyvin pieni. Me voimme myös jäädä auton alle, mutta on olemassa useampia miljoonia ihmisiä jotka eivät joudu elämänsä aikana tämän kaltaisiin onnettomuuksiin, kuin niitä jotka todellisuudessa niihin joutuvat.

Asian ydin on se, että heille jotka kärsivät katastrofaalisista ajatuksista ovat tuollaiset pienet todennäköisyydet ylimitoitettuja. Tämä johtuu siitä, että ajattelussa on jonkinlainen häiriö, joka vääristää kykyä harkita objektiivisesti tietoa asioiden todennäköisyydestä. Sen sijaan painopiste on peloissa, jotka mieli on luonut.

Toisin sanoen ajatus tällaisesta absurdista riskistä on toistettu niin monta kertaa, että ajatuksen vaikutuksen alainen ihminen päätyy uskomaan, että heidän sattumansa on hyvin todennäköinen. Tässä liioitellussa todennäköisyydessä muut osatekijät vaikuttavat meidän alttiuteemme, kuten oma ympäristömme tai media.

Ihmisaivoissa toistuva ajattelu vaikuttaa jopa siihen, miten neuronit yhdistyvät. Mitä enemmän ajattelet jotain, sitä enemmän se tulee mieleesi. Näin tapahtuu katastrofaalisten ajatusten kanssa; kun niitä kerran on toistettu niin moneen kertaan, niistä tulee pysyviä. Ja kun ne ovat pysyviä, niitä toistetaan jatkuvasti, vaikka ne ovat osa ilmiselvää itsepetosta.

Katastrofit ja elämisen pelko

Lähestulkoon kaikki ihmiset käyvät läpi vähintään yhden katastrofaalisen tilanteen elämänsä aikana. Ennemmin tai myöhemmin kohtaamme jonkun läheisen kuoleman, jonkinlaisen sairastapauksen, jota on vaikea hallita tai yksinkertaisesti epävarmuuden, mitä tehdä jonkin traagisen tapahtuman jälkeen. Jos nämä tilanteet kuitenkin olisivat jatkuvia, emme kestäisi sitä.

Ihmiset, joita katastrofaaliset ajatukset piirittävät, eivät ymmärrä että kaikki sellaiset tilanteet pystytään todennäköisesti kohtaamaan ja voittamaan. Syvällä sisimmässään he pelkäävät että he jäävät tilanteeseen jossa he ovat äärettömän haavoittuvaisia. Tilanteisiin joihin he eivät voi reagoida tai jotka jättävät heidät kirjaimellisesti lamaantuneiksi ja kyvyttömiksi tekemään mitään. Tämä viittaa siihen, että me jätämme huomiotta erään tosiasian: meillä on resursseja tarjota vastaus joka tilanteeseen, riippumatta siitä kuinka vaikeita ne ovat.

Syy, mistä katastrofaaliset ajatukset johtuvat juontuu kaiketi vaikeasta lapsuudesta. He oppivat lapsina, että elinympäristö on vihamielinen ja että vaara väijyy. Tietenkin, kun he olivat nuoria eivät he täysin ymmärtäneet mistä seuraava vaara tulee ja tämä sai heidät rakentamaan liiallisen puolustautuvat ajatusmekanisminsa.

Kohdataksemme tämän kaltaisia ajatuksia meidän pitää pysähtyä tarkastelemaan niitä ja kuljettaa ne “todellisuussuodattimen” läpi. Sen lisäksi meille on hyväksi, jos pystymme miettimään mahdollisia vastauksia joita voimme antaa näissä vaaratilanteissa, aloittaen näin lähestymisen ennaltaehkäisystä.