Ihmisarvo kertoo itsetunnosta, ei ylpeydestä
Ihmisarvo ei ole ylpeyden asia. Se on arvokas jalokivi, jota emme voi panna muiden ihmisten käsiin tai menettää helposti. Ihmisarvoa on itsetunto, itsensä kunnioittaminen ja terveys.
Se on myös voima, joka nostaa meidät ylös kun siipemme ovat rikkoutuneet toivoessamme pääsevämme jonnekin kauas pois, missä mikään ei satuttaisi meitä ja jossa voimme katsoa maailmaa uudestaan leuka pystyssä.
Voisimme sanoa lähes epäilyksettä, että harvat sanat ovat tänä päivänä yhtä tärkeitä kuin tämän artikkelin otsikon ensimmäinen. Ernesto Sábato sanoi jonkun aikaa sitten, että ilmeisesti ihmisten ihmisarvoa ei nähty ennalta tässä globalisoituneessa maailmassa.
Me kaikki näemme sen päivittäin. Yhteiskuntamme on yhä enemmän muuttumassa järjestelmäksi, jossa menetämme vähitellen enemmän oikeuksia, mahdollisuuksia ja jopa vapauksia.
“Tuskan ja ilon lisäksi, ihmisarvo on olemisessa.”
-Marguerite Yourcenar-
Tässä on kuitenkin mielenkiintoinen asia, joka kannattaa pitää mielessä. Monet filosofit, sosiologit, psykologit ja kirjailijat yrittävät antaa meille strategioita luodakseen “ihmisarvon aikakauden”.
Heidän mielestään on aika löytää identiteettimme, hankkia ääni ja työskennellä vahvuuksiemme eteen löytääksemme suuremman tyydytyksen ympäristöstämme ja siten tehdä todellisia muutoksia tässä epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa.
Eräät ihmiset, kuten fyysikko, diplomaatti ja kouluttaja Robert W. Fuller, ovat kehittäneet termin, jota kuulemme varmasti useasti. Se on “arvottaminen”.
Tämä termi sisältää käyttäytymistavat, jotka nakertavat arvontunnettamme päivittäin: muiden pelottelu (ihmissuhteissa, työpaikalla) ja ahdistelu, seksismi ja jäykän sosiaalisen hierarkian uhriksi joutuminen.
Me kaikki olemme joskus elämässämme kokeneet, miltä tuntuu menettää ihmisarvonsa. Olipa kyse väkivaltaisesta suhteesta tai alentavasta työstä, niihin sisältyvät korkeat henkilökohtaiset kustannukset.
Muutoksen vaatiminen, itsensä puolesta nouseminen ja oikeuksiensa puolesta taisteleminen ei ole koskaan ylpeyttä. Se on rohkeutta.
Arvokkuus Kazuo Ishiguron työssä
Japanilais-brittiläinen kirjailija Kazuo Ishiguro voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Yleisö tuntee hänet pääasiassa yhdestä romaanista, Pitkän päivän ilta, josta on tehty poikkeuksellinen elokuva.
Huvittavaa sinänsä, kaikki eivät ymmärrä hänen huolellisen ja joskus hermoille käyvän – vaikkakin aina upean – kirjan keskeistä teemaa.
Voisimme ajatella kirjan Pitkän päivän ilta olevan rakkaustarina. Tarina pelkurimaisesta rakkaudesta ja seinistä, joissa ystävät eivät voi koskaan koskettaa toisiaan, eivätkä pysty näkemään muuta kuin rakastamaansa henkilöä.
Ehkäpä me sanommekin, että se on tarina talosta ja sen asukkaista, päälliköistä ja palvelijoista. Ja kuinka aatelismies Lord Darlington yrittää ystävystyä natsien kanssa passiivisen hovimestarin katsoessaan vierestä, kuinka hänen herransa pettää maansa.
Voisimme sanoa tämän ja paljon enemmänkin, koska se on epäilemättä osa kirjojen taikuutta. Mutta enemmän kuin mitään, Pitkän päivän ilta kertoo ihmisarvosta.
Pitkän päivän ilta ja ihmisarvo
Se kertoo kertojan ihmisarvosta, joka puolestaan on tarinan päähenkilö: herra Stevens, Darlington Hallin hovimestari.
Koko romaani on puolustusmekanismi, jatkuva yritys oikeuttaa asioita. Tapaamme ihmisen, joka tuntee itsensä arvokkaaksi ja jota kunnioitetaan tekemästään työstä.
Tällainen työ ei kuitenkaan ole muuta kuin julmaa ja absoluuttista orjuutta. Ei ole tilaa pohtimiselle, epäilyksille, omien tunteiden tunnustamiselle ja vielä vähemmän rakkaudelle.
Mutta tulee aika, jolloin “suuren hovimestarin” julkisivu hajoaa. Illallisen aikana yksi Lord Darlingtonin vieraista kysyy Stevensiltä kysymyksiä osoittaakseen, kuinka tietämättömiä alemmat luokat ovat.
Se on suora hyökkäys Stevensin identiteettiä vastaan. Hovimestari hänessä astuu syrjään tehdäkseen tilaa haavoittuneelle miehelle, jolla ei ole koskaan ollut ihmisarvoa, asuen julkisivun alla. Ihminen, joka luopui aidosta rakkaudesta palvellakseen toisia.
Kuinka palauttaa ja vahvistaa arvokkuutemme?
On erittäin mielenkiintoista, kuinka tarkkailija ja jopa lukija, joka selaa sellaisia kirjoja kuin Pitkän päivän ilta, tietää heti, kuinka tiettyä henkilöä manipuloidaan tai miten hän käyttää laajaa itsepetosta oikeuttaakseen asioita, jotka ovat meidän silmissämme irrationaalisia.
Kuitenkin mekin saatamme myös tehdä jokapäiväisessä elämässämme asioita, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin Darlington Hallin hovimestari tekee.
“Ihmisarvo ei koostu kunnioituksesta, vaan siitä tietoisuudesta, että ansaitsemme sen.”
-Aristoteles-
Saatamme antaa kaikkemme tuon rakkauden, tuon haitallisen, myrkyllisen, uuvuttavan suhteen vuoksi. Itse asiassa joskus rakastamme sokeilla silmillä ja avoimella sydämellä, näkemättä kuinka itsetuntomme revitään kappaleiksi.
Voit pysyä siinä huonosti palkatussa työssä, jossa sinua ei arvosteta … annat elämäsi ja arvokkuutesi kadota… mutta mitä voit tehdä… elämä on mitä se on, ja eikö tuntemasi paha ole parempi kuin tuntematon?
Meidän on herättävä. Kuten sanoimme, tämä on ihmisarvon aika, jossa meidän kaikkien on muistettava arvomme, voimamme, oikeutemme parempaan elämään sekä oikeutemme ansaita sitä mitä haluamme ja tarvitsemme.
Sen ääneen sanominen, rajojen asettaminen, ovien sulkeminen toisten avaamiseksi ja itsemme määritteleminen ennen kuin muut tekevät sitä… se ei ole ylpeyttä.
Älä menetä yksilöllisyyttäsi. Lopetetaan epäoikeudenmukaisen oikeuttamista ja hammasrattaana olemista elämän pyörässä, joka järsii meidän ihmeellistä persoonallisuuttamme.
Lopuksi, lakataan olemasta onnettomuuden uhreja ja luodaan sen sijaan onnemme omilla käsillämme ja rohkeudella.