En lakannut rakastamasta sinua, lakkasin vain yrittämästä

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Valeria Sabater.

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Joskus se mikä loppuu ei ole rakkaus, vaan kärsivällisyys. Halu lisätä puita kylmään tuhkaan. Tyhjät katseet, syleilyt jotka eivät tunnu missään. Lopulta väsymme yrittämään, energiamme hupenee ja toiveemme haihtuvat savuna ilmaan. Silloin kaikki mitä on jäljellä ovat vain arvokkuutemme kekäleet. Keräämme ne yksitellen, liian tietoisina siitä tosiasiasta, että se ei ole enää meidän paikkamme.

On erikoista, kuinka jotkut ihmiset mennessään terapeutin luo hakemaan apua eron kipeässä vaiheessa sanovat varsin helposti “auta minua lopettamaan eksäni rakastaminen, auta minua unohtamaan hänet”. Moni terapeutti varmasti mielellään antaisi siihen oikean reseptin, tuon kuvitteellisen mahtavan lääkkeen, jota voisi käyttää pyyhkimään pois kaikki jäljet tuosta tuskallisesta rakkaudesta, tuosta surullisesta muistosta, joka tekee päivistä pilvisiä ja öistä pitkiä.

Mutta oikea ammattilainen tietää, että kipu on hyödyllistä kärsimystä. He tietävät, että tämä hidas, asteittainen prosessi auttaa ihmistä oppimaan kasvustrategioita ja käsittelemään tunteitaan. Unohtamisen lohtu olisi steriili ja enimmäkseen hyödytön voimavara. Se mikä on hyödyllistä, on eräänlainen sisäinen matka, jossa voit saada takaisin tarmosi ja halusi taas rakastaa.

Sillä lopulta kukaan ei lakkaa rakastamasta yhdessä yössä. Mutta se mitä voimme tehdä, on lakata pakottamasta jotakin, joka ei ole ollut sen arvoista enää pitkään aikaan.

Eron kaksi kipua

On ihmisiä, joilla ei ole mitään ongelmaa tehdä se yhä uudestaan ja uudestaan: yrittää saada hieman enemmän huomiota, yrittää saada toisesta irti ajatuksia, päätöksiä, pelkoja, iloja ja salaisuuksia. Yrittää saada yhdessä vietetty aika maistumaan taas onnelta eikä epäilyksiltä. Aidolta halulta, eikä kylmyydeltä, tekosyiltä ja katsekontaktin välttelyltä.

Itse asiassa me kaikki olemme jossain vaiheessa elämäämme olleet tällainen henkilö, joka jatkaa yrittämistä. Se piste, kun lopulta ymmärrät että on parempi lakata yrittämästä, on ensimmäisen kivun saapuminen. Siitä alkaa tuskallinen todellisuus, joka pakottaa meidät avaamaan silmämme sille mitä edessämme on. Se kuitenkin myös pakottaa meidät yhden prosessin läpi.

Kaikki tämä on oleellista, sillä se tekee selväksi suhteemme laadun ja lopulta päättää sen, ennen kuin se muuttuu turhaksi kärsimykseksi.

Ensimmäisen kivun vaiheet ovat:

• Tunteiden heikkeneminen tai turtuminen: tämä viittaa niihin tilanteisiin, jossa emme ikinä ymmärrä syytä tietyille reaktioille, etäisyydelle, kumppanin tunnekylmyydelle ja hänen valheilleen.
• Kaipaus: tässä toisessa vaiheessa on tavallista jatkaa yrittämistä. Sen mukana tulee tyypillisesti vääristelyä ja itsensä pettämistä: “hän tekee näin vain siksi, että hän on nyt stressaantunut.” “Hän on kiireinen, väsynyt…” “Jos olisin hieman hellempi, hän saattaisi rakastaa minua enemmän, antaisi minulle enemmän huomiota.”
• Hyväksyntä on ensimmäisen kivun viimeinen vaihe. Tämä on se oleellinen hetki, kun toinen osapuoli lakkaa yrittämästä kieltää totuutta. Toivon ruokkiminen on ainoastaan este, sillä se ei ole muuta kuin tapa myrkyttää itseämme hitaasti, ilman tarkoitusta tai järkeä. Emme voi välttää sitä, meidän on vain otettava etäisyyttä.

Tässä kohtaa alkaa vielä monimutkaisempi vaihe: toinen kipu.

Lakkasin yrittämästä ja otin etäisyyttä, mutta rakastan sinua yhä: toinen kipu

Kun viimein sanomme lopulliset hyvästit ja otamme etäisyyttä, teemme tilaa toiselle kivulle. Kun kyseessä on asia, joka on peruuttamaton, sattuu ja tuhoaa itsetuntomme, viisainta on ottaa etäisyyttä. Se on varma asia. Mutta etäisyyden ottaminen unohtaen ei ole koskaan mahdollista.

Pelkkä sen tiedostaminen, että “kaikki on nyt ohi enkä voi tehdä muuta” voi jo auttaa. Mutta mitä teemme sille tunteelle, joka asuu sisällämme kuin sitkeä demoni? Toinen kipu on paljon monimutkaisempi kuin ensimmäinen, sillä vaikka onkin vaikea tajuta ettei meitä enää rakasteta tai että se tehdään “huonosti”, vielä vaikeampaa on joutua puhdistamaan haavat, selviytymään ja rakentamaan itsemme uudelleen vahvemmiksi.

Tämä kaikki mielessä pitäen meidän on muovattava henkinen kipumme tarpeisiimme sopivaksi. Jossakin mielemme ja kehomme voivat itkeä, käsitellä tapahtunutta ja tiedostaa rakkaamme poissaolon. Ja sitten vahvasti, hampaat yhteen puristettuina, hyväksymme uuden tilanteen. Ilman vihaa, katkeruutta tai kaunaa.

Tämä on myös ihanteellinen hetki “puskea” itseään. Vaikka se on vaikeaa aluksi, nyt on meidän vuoromme olla itsepäisiä. Nyt on aika täyttää itsemme toivolla ja ruokkia itseämme uusilla ilonaiheilla. Tämä toinen kipu vaatii sitä, että puskemme ja taistelemme itsemme puolesta, saaden muistot ja ahdistuksen tasapainoon, löytäen sen täydellisen aallonpituuden, jossa nostalgia ja oma arvokkuutemme ovat harmoniassa keskenään, jotta voimme siirtyä eteenpäin pää pystyssä.

Kuvat: Agnes Cecile