Dysautonomian psykologinen puoli

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Elena Sanz

Viimeisin päivitys: 04 helmikuuta, 2025

Dysautonomia on yleinen sairaus, mutta sitä on vaikea diagnosoida. Sitä sairastavat ihmiset kokevat huimausta, väsymystä, takykardiaa, päänsärkyä ja jopa pyörtymistä, mutta heitä ei aina oteta vakavasti. Näillä oireilla on kuitenkin merkittävä vaikutus heidän elämänlaatunsa. Tästä syystä on tärkeää ottaa huomioon dysautonomian psykologinen puoli.

Vaikka et ehkä ole kuullut tästä tilasta, sen arvioidaan vaikuttavan joka kymmenenteen ihmiseen. Siksi maailmanlaajuisesti noin 70 miljoonaa ihmistä kärsii siitä.

Dysautonomia

Dysautonomia on autonomisen hermoston häiriö tai säätelyhäiriö. Tämä järjestelmä ohjaa lukuisia kehon tahattomia toimintoja, jotka ovat ratkaisevia selviytymisen kannalta. Esimerkiksi lämpötila, verenpaine ja suoliston toiminta. Tämän suorittamiseksi järjestelmä ylläpitää tasapainoa sympaattisen (joka aktivoi kehon) ja parasympaattisen autonomisen hermoston (joka hallitsee lepoa) välillä. Kun näiden kahden komponentin säätelyssä ilmenee puutteita, ilmaantuu dysautonomian oireita.

Oireet voivat olla erilaisia ja ilmenevät eri tavalla jokaisella yksilöllä. Niihin kuuluvat yleensä väsymys, hengenahdistus, rintakipu, näön hämärtyminen, huimaus ja pyörtyminen. Lisäksi useimmissa tapauksissa ortostaattista hypotensiota (äkillinen verenpaineen lasku) ilmenee, kun henkilö siirtyy istumasta tai makuuasennosta pystyasentoon.

Dysautonomian psykologinen puoli

Vaikka dysautonomia on sairaus, vielä 1900-luvun alussa se määriteltiin eri tavalla. Tuolloin dysautonomia tunnettiin nimellä neurasthenia tai autonominen neuroosi.

Vielä nykyäänkin siihen katsotaan vaikuttavan tietyt psykologiset tekijät, jotka välittävät autonomisen hermoston toimintaa. Toisin sanoen on olemassa emotionaalisia tekijöitä, jotka voivat laukaista sen. Tunnistamalla ne ja työskentelemällä niiden parissa on mahdollista ehkäistä ja auttaa hallitsemaan tätä tilaa.

Psykologisella tasolla seuraukset ovat yleensä merkittäviä heti alusta alkaen, mutta potilaan on usein vaikea saada tarkkaa diagnoosia. Yleensä potilas joutuu pyöritykseen eri ammattilaisten välillä, jotka joko eivät pysty tunnistamaan sairautta tai sekoittavat sen muihin vastaaviin tiloihin. Tällainen lääketieteellisen validoinnin puute aiheuttaa potilaassa suurta tuskaa ja turhautumista sekä pelkoa ja voimakasta halua olla taas normaali.

Lisäksi se vaikuttaa suuresti hänen elämänlaatunsa. Hän tuskin pystyy nousemaan ylös ja kokee erilaisia oireita, jotka eivät ole vakavia, mutta aiheuttavat toimintakyvyttömyyttä. Tämän seurauksena hänen sosiaalinen elämänsä vähenee huomattavasti ja hänen läheiset suhteensa heikkenevät. Lisäksi on tavallista, että hän menettää työnsä, koska hän ei pysty suoriutumaan kunnolla. Lisäksi potilaan päivittäiset toiminnot ovat yhä enemmän rajoittuneita ja hän kehittää istumiseen suuntautuvaa elämäntapaa.

Kaikki nämä vaikutukset aiheuttavat syvää ahdistusta ja masennusta. Ne puolestaan pahentavat dysautonomian oireita.

Psykologinen interventio

Dysautonomiaan ei ole parannuskeinoa. Monitieteinen interventio voi kuitenkin auttaa suuresti oireiden hallinnassa, joten on tärkeää, että eri alojen ammattilaiset yhdistävät voimansa. Psykologi voi auttaa usein eri tavoin:

• Suorita psykokasvatusta tiedottaaksesi potilaalle hänen tilastaan ja psykosomaattisten tekijöiden vaikutuksesta. Opeta häntä havaitsemaan stressitekijät, jotka voivat vaikuttaa hänen oireidensa alkamiseen.
• Edistä potilaan tunteiden älykästä säätelyä. Emotionaalinen itsetuntemus antaa hänelle mahdollisuuden tunnistaa tunteensa, nimetä ne ja olla tietoinen niiden seurauksista. Samoin häntä tulisi kannustaa tunnistamaan hyveet, resurssit ja työkalut, joita on tarjolla epäsuotuisten tilanteiden kohtaamiseen ja hyvinvoinnin kokemusten edistämiseen.
• Auta häntä harjoittelemaan rentoutus- ja hengitystekniikoita. Nämä suosivat fyysisen ja psyykkisen aktivaation säätelyä.
• Auta potilasta perustamaan sosiaalinen tukiverkosto, joka tarjoaa hänelle tukea ja edistää hänen itsetuntoaan. Tämä auttaa häntä välttämään eristäytymistä. Häntä tulisi myös kannustaa osallistumaan palkitseviin toimiin.
• Opeta häntä työskentelemään mahdollisten kognitiivisten vääristymien parissa, jotka liittyvät hänen fysiologisten reaktioidensa tulkintaan. Tämä estää potilasta kehittämästä pelkoja ja fobioita, jotka voisivat vaikuttaa hänen elämäntapaansa.
• Anna potilaalle ohjeita työmarkkinoille palaamisesta. Se auttaa häntä tunnistamaan omat kykynsä ja kiinnostuksenkohteensa ja löytämään ammatin, jonka avulla hän voi olla aktiivinen uuvuttamatta itseään.

Mielen ja kehon vuorovaikutus

Lyhyesti sanottuna, kokonaisvaltaista lähestymistapaa toteutettaessa on otettava huomioon myös dysautonomian psykologinen puoli. Loppujen lopuksi mieli ja keho eivät ole erillisiä kokonaisuuksia. Ne ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa ja vaikuttavat toisiinsa. Tämä heijastuu dysautonomian syihin ja seurauksiin sekä sen mahdolliseen hoitoon.