Dumbo: päivitys menneestä

27.11.2019
Dumbon uusi elokuva saattaa olla epäonnistunut tilaisuus muotoilla tarinasta paljon koskettavampi versio. Tämä puute löytää kuitenkin tasapainonsa viestistä, joka vetoaa myös meidän omatuntoomme.

Disney on tarjonnut meille symbolisen klassikkokokoelman sovituksia jo muutaman vuoden ajan, ja ilmeisesti suuntaus ei lopu tähän. Ovatko ideat loppuneet? Toimiiko vanha paremmin kuin uusi? Selvää on, että vuosi 2019 on ollut uudelleen julkaistujen, tai pikemminkin uudelleen keksittyjen Disney-klassikkojen vuosi; Aladdin, Leijonakuningas ja tietysti Dumbo ovat näitä klassikoita, joita on päivitetty viime aikoina erityisen ahkeraan.

Tänään haluamme keskittyä tähän pieneen jättikorvaiseen norsuun, jolla on poikkeuksellinen kyky. Puhumme Dumbosta, tuosta elokuvasta, joka jo vuonna 1941 pelästytti maailmaa sen raakuuden vuoksi, sillä se oli kaukana Disneyn lapsenomaisesta ja viattomasta puolesta.

Kun uutinen tuli julki, että Tim Burton ohjaisi Dumbon päivitetyn version, monet meistä tunsivat nostalgian ja ilon tulvivan sydämiimme.

Kuka voisi sopia paremmin syrjäytyneen norsun tarinan kertomiseen kuin tämä sopimaton elokuvantekijä? Mutta tietenkin ajat ovat muuttuneet, ja alku-uran Burton, eli Edward Saksikäden, Beetlejuicen ja Ed Woodin tekijä, on näyttänyt kadonneen.

Samoin, katsomalla omaa nykyhetkeämme, aikaisempaa kriittisempää maailmaa, olisimme voineet odottaa radikaalimpaa versiota; viestiä rakkaudesta eläimiä kohtaan, eroavaisuuksien kunnioittamisesta ja uudesta ”kummajaisten” oodista.

Ja on totta, että osa vanhaa Dumboa löytyy myös uudesta versiosta, mutta jäämme myös kaipaamaan jotain edeltäjästään. Kuinka ajan kuluminen on vaikuttanut yhteen Disneyn tummimmista ja samalla myös koskettavimmista tarinoista?

Dumbo: päivitys arvoista

Animoidun version ensi-illasta vuonna 1941 on jo kulunut paljon aikaa, ja siksi arvot ja yhteiskunta ovat muuttuneet tarpeeksi odottaakseen aikaisempaa raaemman ja radikaalimman version. Teemat, joihin liittyy eläinten kaltoinkohtelu ja orjuus, josta tietyt lajit kärsivät itsekkyytemme johdosta, ovat yhä kiistanalaisempia.

Joka päivä ilmiannetaan yhä enemmän niin eläimiin kuin yhteiskuntaan kohdistuvaa väkivaltaa. Se on tietyllä tapaa nykyään paljon tietoisempaa, vaikka meillä vielä onkin paljon tehtävää.

Alkuperäinen Dumbo ei todellisuudessa ollut mitään muuta kuin pyrkimys ratkaista ne taloudelliset menetykset, joista Disney-studiot olivat kärsineet Fantasian (1940) ensi-illan (ja epäonnistumisen) jälkeen. Siksi Disney pienellä budjetilla päätti julkaista historiansa lyhyimmän – tuskin tunnin mittaisen – elokuvan, ja samalla myös yhden tunteikkaimmista.

Kun uuden version ensi-ilta saapui, odotimme versiota, joka saisi inspiraatiota uusista vaikutteista, uusista virtauksista ja joka pyrkisi päivittämään niitä arvoja, joita alkuperäinen Dumbo meille oli välittänyt. Ja osittain se siinä suoriutuikin, vaikka se ei ole onnistunut lävistämään yleisöä kokonaisuudessaan.

Ehkä odotukset elokuvaa kohtaan olivat erittäin korkeat ja monet meistä unohtavat, että Disney-studion nimi oli piilotettuna Tim Burtonin nimen taakse. Toisin sanoen se on yksi niistä studioista, jotka pyrkivät miellyttämään hyvin laajaa yleisöä ja leikkimään nostalgisen elementin kanssa.

Alkuperäinen Dumbo oli todellisuudessa Disneyn pyrkimys ratkaista taloudelliset menetykset, joista studio oli kärsinyt Fantasian (1940) ensi-illan epäonnistumisen jälkeen

On totta, että tämän päivän uusi teknologia, erityisesti CGI, tarjoaa meille realistisemman ja liikuttavamman kuvan kuin alkuperäinen Dumbo. Tämän lisäksi se sallii realistisen kuvaamisen ilman oikeiden eläinten käyttöä. On kuitenkin huomattava, että toisinaan elokuva jää pinnalle, pelkkään kuvan kauneuteen, kaivautumatta sen tarkemmin syvimpiin tunteisiin tai ”hieromatta suolaa haavoihin” eläinten kaltoinkohtelusta.

Tämänpäivän tasa-arvo

Tästä huolimatta uusi Dumbo-elokuva asettaa meidät tasa-arvoisempaan skenaarioon. Elokuva edustaa isyyden ja äitiyden välistä vertausta osoittaen, että äitien lisäksi myös isät kärsivät ja taistelevat lapsensa puolesta.

Tämä vertaus yltää myös lajin ulkopuolelle. Voimme nähdä norsuäidin, joka kärsii ja puolustaa poikaansa, ja samalla ihmisisän, joka kykenee kohtaamaan erilaisia ​​uhkia lastensa hyvinvoinnin suojaamiseksi.

Naisten roolista tulee elintärkeä, riippumatta siitä, ovatko he nuoria, aikuisia vai norsuja. Burton antaa tilaa määrätietoiselle ja radikaalille naiselle, joka siirtyy kauemmas vuoden 1941 elokuvassa ehdotetuista normeista. Ja kyllä, alkuperäisessä Dumbossa näyttäisi siltä, ​​että naisten ainoana tehtävä on äitiys ja isyyttä tuskin näytetään (ja vielä vähemmän yksinhuoltajana). Ja tietysti naiset vaikuttavat alistuvilta, kuuliaisilta ja ”juoruilijoilta”.

Burton on onnistunut tietyllä tavalla päivittämään nämä arvot, mutta samalla monet hahmot jäävät jonkin verran latteiksi sekä tietyt feministiset tai animalistiset silmäniskut vaikuttavat hieman liian pakotetuilta, ollen kaukana siitä luonnollisuudesta, mitä niiltä voitaisiin odottaa. Itse asiassa animaatiolle oli ennen ominaista kova raakuus, väkivalta ja eroavaisuuksien hylkääminen, ja nämä ominaisuudet näyttävät olevan kadonneet vuoden 2019 elokuvasta.

Eikö tämä ollut hyvä tilaisuus ottaa teema uudelleen käyttöön? Mahdollisuus näyttää eläimiä hyödyntävän sirkuksen ja yhteiskunnan katkerammat kasvot? Kyllä, luultavasti se olikin niin, mutta jos analysoimme elokuvaa, voimme ymmärtää, että kenties elokuvantekijän tarkoituksena ei ollut niinkään lähestyä tuota kummajaista, vaan pikemminkin ”purra sitä kättä, joka oli sitä ruokkinut”.

Miksi sanomme näin? Koska uusi Dumbo, kuten olemme edenneet, hairahtuu imelään, vähentää raakuuttaan ja jonka kritiikki päätyy varsin odottamattomaan suuntaan. Mutta Burton käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sijoittaa kritiikin rivien väliin luodakseen rinnastuksen Disneyn oman studion ja sen suuren sirkuksen välille, johon Dumbo lähetetään.

Totuus, jonka me kaikki tunnemme

Vaikuttaa siltä ​​että Tim Burton on päättänyt luonnostella kritiikin itse elokuvateollisuutta ja kapitalismia kohtaan. Siten voimme nähdä Dreamland-puiston, paikan, jonne Dumbo viedään jotta siitä voisi kasvaa tähti, itse Disney-studioina ja sen teemapuistoina. Toisin sanoen, väärä onnellisuus ja väärä illuusio, jonka voi ostaa rahalla.

Vihollinen ei enää ole pienen sirkuksen omistaja, vaan ahne ja rikas kumppani, joka orjuuttaa niin sirkuksessa työskenteleviä ihmisiä kuin eläimiä. Tuo pukuun ja solmioon sonnistautunut mies, joka voi rahojensa ansiosta saada mitä haluaa, riippumatta hänen vastuullaan olevista elämistä. Näin Burton päättää sytyttää tuleen tuon käden, joka oli häntä ruokkinut, ne studiot, joiden kanssa hän on jo vuosien ajan luonut rakkauden ja vihan välistä suhdetta.

Väärinymmärretty kostaa nyt niille, jotka tukivat häntä taloudellisesti, mutta jotka myös leikkasivat hänen siipensä, taiteellisen vapautensa. Ja aivan kuten Dumbo, ainoa asia, mitä hänelle on jäänyt, on taistella vapautensa puolesta.

Uudessa Dumbossa raakuus ei ilmene eläinten kaltoinkohteluna vaan teemapuiston muodossa niille, joilla on siihen varaa

Eläinten kaltoinkohtelu

Raakuus ei ilmene eläinten kaltoinkohtelun muodossa vaan teemapuiston muodossa, hauskanpitopaikkana niille, joilla on siihen varaa. Tällä välin liikemaailman pohatat rikastuttavat itseään nahkatuoleillaan istuen. Tämän vuoksi voimmekin vakuuttaa, että arvot ovat muuttuneet, että näkökulma on erilainen ja että tähtenä oleminen vuonna 2019 ei ole enää synonyymi menestykselle, vaan hyväksikäytölle.

Tämän linjan seurauksena näyttää siltä, ​​että Burton kuuli eläinten oikeuksia puolustavan PETA-järjestön (People for the Ethical Treatment of Animals) varoitukset ja sen lisäksi, että hän ei käyttänyt oikeita eläimiä nauhalla, päätti hän antaa Dumbolle toisen mahdollisuuden kaukana maineesta, kohdevalaisimista ja sirkuksesta.

Jos vuoden 1941 elokuvan onnellinen loppu oli kuuluisa Dumbo jota kaikki ihailivat, vuoden 2019 elokuvan onnellinen loppu ei ole lähelläkään kuuluisuutta, vaan Dumbo löytää onnen luonnollisesta ympäristöstä. Tällä osoitetaan jälleen kerran, että eläimiä hyödyntävä sirkus on jo menneisyyttä ja että tulevaisuus ajaa kunnioittavampaa ja eettisempää kohtelua niitä kohtaan, joiden kanssa me tämän planeetan jaamme.

Luultavasti vuoden 1941 versio ravistelee meitä enemmän sen raakuuden ja realismin – vaikkakin animoidun – vuoksi siitä eläimestä, joka kärsii ja joka epäoikeudenmukaisesti erotetaan äidistään.

Uudempi Dumbo on kuitenkin luettava rivien välistä ja tulkittava tämän päivän arvojen mukaan, vaikka se saattaakin jäädä pinnalle tietyssä suhteessa. Burton tukeutuu luottonäyttelijöihinsä, kuten Danny De Vitoon ja Eva Greeniin, rakentaakseen tarinan, joka eläimiä hyödyntävien sirkusten tuomitsemisen lisäksi otaksuu kritiikin omaa elämäntyyliämme kohtaan.