Anomia: mitä se tarkoittaa ja mitä merkitystä sillä on?

Anomialla tarkoitetaan ryhmien ja yksilöiden välistä jännitettä silloin, kun puhutaan normien täyttämisestä. Normit ovat tärkeitä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden säilyttämiseksi, mutta ristiriitoja syntyy jos ne eivät ole yhdenmukaisia ihmisen yksilöllisten pyrkimysten kanssa, ja tällöin niistä ei monissa tapauksissa ole enää hyötyä.
Anomia: mitä se tarkoittaa ja mitä merkitystä sillä on?

Viimeisin päivitys: 09 huhtikuuta, 2021

Anomia on hyvin vanha käsite, josta keskusteltiin jo keskiajalla ja jolla kuvattiin ihmisiä “ilman Jumalaa tai lakeja”. Ranskalainen sosiologi ja antropologi Émile Durkheim alkoi kuitenkin työstää tätä ajatusta järjestelmällisesti ja siitä lähtien termi on esiintynyt toistuvasti sosiologian alalla.

Sana anomia viittaa sääntöjen puuttumiseen ja taipumukseen rikkoa sääntöjä. Se voi tapahtua kollektiivisella tai yksilöllisellä tasolla, ja se merkitsee myös moraalisten ohjeiden tai arvojen puutetta käyttäytymisen ohjaamiseksi.

Vaikka anomian käsite on syntynyt sosiologian alalla, sitä ovat työstäneet myös valtiotiede, antropologia ja psykologia. Kaikilla näillä aloilla se on liitetty rikolliseen tai “poikkeavaan” käytökseen historiallisten olosuhteiden seurauksena tai osana moraalista evoluutioprosessia.

“Kaikki ihmisen toiminta tapahtuu yhteiskunnan sisällä ilman, että kukaan voisi paeta sen vaikutusta.”

– George Simmel

Anomia on hyvin vanha käsite, josta keskusteltiin jo keskiajalla ja jolla kuvattiin ihmisiä "ilman Jumalaa tai lakeja"

Anomia ja epäyhtenäisyys

Kun puhutaan anomiasta, puhutaan myös ryhmän ja yksilön välisistä jännitteistä. Sääntöjä ei noudateta, ja tämä johtuu periaatteessa joko siitä että säännöissä ei kuulla henkilön todellista mahdollisuutta noudattaa niitä, tai siitä että henkilö ei taivu niihin, vaikka ne olisivat kohtuullisia.

Durkheimille anomia oli seurausta sosiaalisten siteiden hajoamisesta tai heikkenemisestä; erottelusta, joka puolestaan johti solidaarisuuden heikkenemiseen. Näin ollen, jos perheessä, tietyssä ryhmässä tai koko yhteiskunnassa ei ole vahvoja siteitä, yksilöt eivät koe, että heidän olisi noudatettava niitä sääntöjä, jotka antavat ryhmälle yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Durkheim on myös huomauttanut, että työnjako ja luokkajako olivat jo itsessään sosiaalisten siteiden heikkenemisen muotoja. Niissä otetaan käyttöön epäoikeudenmukaisuuden ja syrjäytymisen muotoja, joita ilmaistaan myöhemmin asetetuissa normeissa; ja nämä normit päätyvät lopulta legitimoimaan tilanteita, jotka ovat yksilöitä vastaan. Tämän seurauksena syntyy suurta jännitystä ja vastarintaa sääntöjen noudattamista kohtaan.

Anomia ja turhautuminen

Anomian käsite rinnastettiin rakenteellisesti amerikkalaista alkuperää olevaan rakenteellis-funktionaaliseen lähestymistapaan. Tässä tapauksessa Durkheimin alun perin työstämä idea muuttui ja painopistettä alettiin painottaa pelkästään yksilöön. Se perustui ajatukseen, että ryhmä – koska se on kollektiivinen – toimii hyvin, ja mikäli yksilö ei pysty syystä tai toisesta sopeutumaan siihen, ongelma oli yksilössä itsessään eikä yhteiskunnassa.

Tämän edessä monet aiheeseen tutustuneet tutkijat huomauttavat, että jos konteksti ehdottaa normeja ja toteutusmalleja, mutta samalla puolestaan rajoittaa keinoja tai tapoja saavuttaa ne, syntyy syvää turhautumista. Esimerkiksi: tiettyjen normien avulla pyritään vetoamaan menestykseen ja rahaan, mutta samalla normien avulla näiden tavoitteiden saavuttamisesta tehdään vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Näissä olosuhteissa ei synny pelkästään sosiaalisten siteiden heikkenemistä, vaan tuotetaan myös voimakasta, passiivista tai aktiivista vastarintaa. Tämä heijastuu lopulta erilaisiin käyttäytymismalleihin, joihin sisältyy muun muassa masennusta, urbaania väkivaltaa, rikollisuutta ja jopa itsemurhia.

Sana anomia viittaa sääntöjen puuttumiseen ja taipumukseen rikkoa sääntöjä

Minkä tai kenen pitäisi muuttua?

Kysymys anomiasta ja normien noudattamisesta on monimutkainen. Itse asiassa voidaan sanoa, että missään yhteiskunnassa normeja ei noudateta aina täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti. Jos puhumme ihanteesta, sen pitäisi olla ryhmä, jossa sääntöjen noudattamisen laajuus oli hyvin suurta samalla kun siinä edistetään yksilön eettiseen vastuuseen perustuvaa autonomiaa.

Tällaista yhteiskuntaa ei ole helppo rakentaa pääasiassa taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vuoksi, mikä merkitsee myös eriarvoisuutta yksilöiden omissa mahdollisuuksissa. Tässä vaiheessa voidaan kysyä, tulisiko todellisissa olosuhteissa edistää normien muutosta vai yksilöiden muutosta, jotta voitaisiin vähentää niitä jännitteitä, jotka johtavat normien rikkomuksiin tai turhautumiseen.

Tähän kysymykseen vastaaminen ei ole ollenkaan helppoa. Realistinen näkökulma olisi yhteydessä tietoisuuteen siitä, että on tärkeää sopeutua todellisuuteen riippumatta siitä, miten omavaltainen se olisikaan. Samalla tällaisen sopeutumisen ei tarvitse olla passiivista, vaan päinvastoin: kriittistä ja aktiivista. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi meidän olisikin käsiteltävä tätä paradoksia, laajennettava turhautumisen toleranssia sekä voimavaroja ja tahtoa muutosta kohtaan.


Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.


  • Girola, L. (2005). Anomia e individualismo: del diagnóstico de la modernidad de Durkheim al pensamiento contemporáneo (Vol. 46). Anthropos Editorial.


Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.