Vanhusten elämä: yksinäisyys vanhainkodissa

Aina kun käyn vanhainkodissa, oloni tuntuu ristiriitaiselta. Toisaalta tunnen valtavaa iloa tällaisten vanhusten hoitoon tarkoitettujen laitosten olemassaolosta. Jokainen niissä työskentelevä ammattilainen ansaitsee ihailua. Mutta toisaalta en mahda mitään sille, että tunnen myös surua. Opintojeni aikana tein työnharjoitteluni vanhainkodissa. En tule koskaan unohtamaan sitä, kuinka muutama työntekijä kertoi minulle muutamasta siellä asuvasta vanhuksesta, joiden luona kukaan ei ollut käynyt kuukausiin.

Aina silloin tällöin vierailen setäni luona vanhainkodissa. Paikkaa hoidetaan hyvin, kuten myös setääni. Hän saa hyvin syödäkseen. Vaikka setäni ei ole vielä kovin vanha, hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole puolisoa eikä lapsia. Sedän vieminen vanhainkotiin oli loistava päätös koko perheen kannalta. Hän on onnellinen siellä ja on jopa saanut vähän painoa. Hoitajien mukaan hän käyttäytyy hyvin. Tykkään käydä juomassa kupin kahvia setäni kanssa. Hän ilahtuu ja tervehtii minua aina sanomalla “Mitä mies?!”. Enimmän osan ajasta hän kuitenkin sekoittaa minut veljeeni.

Vanhainkodin surulliset käytävät

Minun on kuljettava puolen rakennuksen läpi päästäkseni setäni asuntoon. Menen hissillä hänen kerrokseensa ja yllätän hänet. Sedän luo päästäkseni joudun kulkemaan yhden käytävän poikki, jossa istuu aina muutamia vanhuksia pyörätuoleissaan. Aivan kuin he eivät pystyisi edes liikkumaan. Ohi kulkiessani tervehdin heitä iloisesti hymyillen. Jotkut katsovat minua ja hymyilevät takaisin, toiset katsovat minua totisina, ja jotkut heistä eivät huomaa minua lainkaan.

Jotkut heistä näyttävät niin surullisilta ja alakuloisilta, etten voi olla pohtimatta mitä heidän mielessään liikkuu ja millaista heidän elämänsä oli ennen vanhainkotiin saapumista. Enimmäkseen pohdin, kuvittelivatko he koskaan päätyvänsä liikkumattomiksi pyörätuoliin sairauden tai elämän itsensä lannistamina.

Työharjoitteluni aikana muistan tavanneeni vanhan miehen, joka asui samassa huoneessa erään nauravan ja huutavan naisen kanssa. Mies vaikutti melko väkivaltaiselta. Hänen Alzheimerin tautinsa oli jo niin pitkällä, ettei hän pystynyt juuri lainkaan puhumaan.

Eräänä päivänä päätin keskustella hänen kanssaan. Istahdin hänen viereensä ja aloin kysellä häneltä hänen elämästään. Sain hänet kertomaan, missä hän oli syntynyt. Tämän jälkeen aloin hitaasti mutta varmasti saada hänestä enemmän asioita irti. Yhtenä päivänä hän jopa hymyili minulle. Se oli yllättävää.

Vanhuksetkin haluavat jonkun välittävän

Eräänä päivänä työharjoitteluni aikana kävelin käytävää pitkin ja kuulin tuon saman miehen huutavan. Menin hänen huoneeseensa ja näin kaksi hoitajaa, jotka yrittivät saada häntä ylös kylvettääkseen hänet. Mutta mies ei lakannut vapisemasta.

Astuin huoneeseen, ja kun mies näki minut, hän rentoutui täysin. Tämä oli se avain, jota olin etsinyt kaiken aikaa. Ilmeettömien kasvojen ja heikentyneiden kognitiivisten kykyjen takana oli ihminen, joka kaipasi vain välittämistä.

Rakkauden ja seuran saaminen on hyvin tärkeää näille ihmisille. Gea Sijpkes, Hollannin Woon- en Zorgcentrum Humanitas Deventerin johtaja, aloitti projektin tähän liittyen. Vuonna 2012 hän ryhtyi tarjoamaan opiskelijoille ilmaista majoitusta vanhainkodissa, jos he viettäisivät vähintään 30 tuntia kuukaudessa vanhusten seurassa.

Muiden ihmisten kaipuu vanhainkodissa

Havaitsin sekä setäni vanhainkodissa että työharjoitteluni aikaisessa vanhainkodissa sen, että useimmat vanhukset tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi. Näissä paikoissa työskentelevillä terveydenalan ammattilaisilla on paljon töitä, eivätkä he näin ollen ehdi antaa oikeanlaista tukea yksinäisyyteen. Lisäksi tunnen valtavaa surua niitä vanhuksia kohtaan, joiden luona käydään vain harvakseltaan tai ei lainkaan. Heistä jokainen kaipaa kovasti toista ihmistä. Yksinäisyys syö heitä vähä vähältä.

Tuntuu siltä kuin yhteiskunta olisi opettanut meille sen, että vain toimivista asioista kannattaa pitää huolta. En voi mitenkään käsittää sitä, että niin monet perheet jättävät vanhuksensa vanhainkotiin uskoessaan, että nämä eivät voi enää antaa mitään. Pahinta tässä on se, että he harvoin edes käyvät vanhuksen luona. Vanhoilla ihmisillä on tarinoita kerrottavanaan, joita kannattaa kuunnella. Heillä on yhtä paljon väliä kuin nuorillakin ihmisillä. Me emme saa hylätä ihmistä vain siksi, että hänestä on tullut vanha.

Vanhainkodit ovat varmasti monissa tapauksissa paras ratkaisu. Tämän artikkelin tarkoituksena on vain korostaa sitä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista, joille monet vanhukset altistuvat. Surullista kyllä, jotkut aikuiset kohtelevat heitä taakkoina, jättävät heidät vanhainkotiin ja sitten vain unohtavat heidät.

Vanhainkodit tekevät loistavaa työtä

Kiireisten aikataulujen ja muiden velvollisuuksien takia monet perheet eivät ehdi hoitamaan sukunsa vanhuksia, kun nämä eivät enää pärjää omillaan. Näissä tapauksissa vanhainkoti on erinomainen ratkaisu. Mutta on tärkeää muistaa käydä vanhuksen luona jatkuvasti. Me kaikki tarvitsemme välittämistä iästä riippumatta.

Monia vanhuksia ei haittaa asua vanhainkodissa. Mutta he kuihtuvat hitaasti pois, jos läheiset eivät käy katsomassa heitä aina silloin tällöin.

Meidän tulisi olla kiitollisia näiden laitosten työstä. Ilman niitä monet perheet ajautuisivat epätoivoon yrittäessään huolehtia vanhuksistaan.

Meidän on alettava ottaa vanhuksia huomioon hieman enemmän. Sinun ei tarvitse olla hänen kanssaan koko ajan, mutta muista käydä hänen luonaan usein. Ei saa unohtaa, että vanhukset huolehtivat meistä kun me olimme nuoria. Maksetaan nyt takaisin ne palvelukset, joita he tekivät meille.