Vanhempien ja lasten välinen symmetria

Kun vanhempien ja lasten välillä vallitsee symmetria, uskovat lapset olevansa vanhempiensa kanssa samanvertaisia. Vanhemmilla ei ole auktoriteettia lapsiinsa ja lasten on vaikea kehittää omaa identiteettiään. Sen sijaan he matkivat kaikkea mitä näkevät vanhemmissaan, mukaan lukien traumaa ja ahdistusta.

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas.

Viimeisin päivitys: 07 lokakuuta, 2019

Elämme maailmassa, jossa lapset toimivat yhä enemmän kuin aikuiset ja aikuiset toimivat yhä enemmän kuin lapset. Argentiinalainen psykologi Claudia Messing kertoo siitä tiivistettynä kirjassaan “Symmetry between parents and children” (vapaasti suomennettuna “Vanhempien ja lasten välinen symmetria”).

Messingin kliiniset tutkimukset saivat hänet kehittämään tämän lapsilla esiintyvän symmetrian teorian, tai peilaamisen. Hän korostaa sitä tosiasiaa, että lasten hallitsemisesta on tullut vaikeampaa, heillä on enemmän ongelmia kuin ennen ja heillä on vähemmän psykologisia voimavaroja yksilöllistymisprosessin toteuttamiseksi. Samaan aikaan he toistavat huonoja malleja, joita näkevät vanhempien tekevän.

Messing uskoo, että tämä vanhempien ja lasten välinen symmetriailmiö pohjautuu moderniin vanhemmuuteen. Tällaiseen tyyliin turvautuvat vanhemmat eivät harjoita auktoriteettiaan johdonmukaisella tavalla. Perheenjäsenten roolit (isä, äiti, lapsi) eivät myöskään ole hyvin määriteltyjä. Sen sijaan ne on korvattu suhteettomalla demokratialla, joka poistaa perheen hierarkian. Näissä perherakenteissa kaikki näkevät toisensa samanvertaisina, mutta he eivät ole, eikä heidän pitäisikään olla.

Vanhempien ja lasten välinen symmetria: ominaispiirteet

Kun lapset peilaavat vanhempiaan, tulee heidän hallitsemisestaan vaikeaa. He uskovat olevansa oikeassa kaiken aikaa, tuntevat itsensä todella varmoiksi siitä mitä haluavat ja vihaavat sitä, kun aikuiset asettavat rajoja.

“Symmetrinen lapsi” ei anna aikuiselle paljon arvoa, koska hänestä ei tunnu siltä, että heillä olisi mitään tarjottavaa. Hän ei koe aikuisten olevan viisaampia tai kokeneempia. Tällaiset lapset uskovat, että aikuiset ovat heidän kanssaan tasaveroisia, ei mitään muuta.

Lasten, jotka ovat kasvaneet tällaisessa symmetrisessä suhteessa vanhempiensa kanssa, on itse asiassa todella vaikea irrottautua vanhemmistaan aikuisuuden saavuttaessaan. Se ei johdu siitä, että he ovat ylikiintyneitä vanhempiinsa, vaan siitä, että he eivät osaa elää itsenäisesti. He ovat huonoja sopeutumaan ja takertuvat mieluummin sellaiseen, minkä he jo tuntevat.

Vanhempien ja lasten välinen symmetria: neljä ulottuvuutta

Messing väittää, että tällä ilmiöllä on neljä ulottuvuutta: matkiminen, pariteetti, täydellisyyden fantasia sekä yksilöllisyyden puute. Tutkitaan nyt tarkemmin niistä jokaista.

Matkimisella viitataan peilivaikutukseen, jota nämä lapset kokevat vanhempien kanssa. He matkivat aivan kaikkea näiden tekemää. Miksi se on siis ongelma? Lapset päätyvät matkimaan myös vanhempiensa traumoja ja ongelmia.

Toinen ulottuvuus on pariteetti. Se tarkoittaa sitä, että lapsi kokee aikuisen vertaisekseen. Sen seurauksena aikuisella ei ole mitään auktoriteettia lapseen.

Vasta suhteellisen hiljattain lapset vielä säilyttivät tietyn välimatkan aikuisiin. He ymmärsivät, että he eivät voineet tehdä kaikkea mitä aikuiset tekivät, koska he olivat lapsia. Nykyään monissa perheissä tuota välimatkaa ei ole enää. Lapset tuntevat olevansa täysin samanlaisia yksilöitä vanhempien kanssa.

Täydellisyyden fantasia ja yksilöllisyyden puute

Kun lapsi tuntee olevansa samanvertainen aikuisen kanssa, ajattelee hän myös voivansa tehdä mitä vain. Hän yrittää yleensä ottaa vanhempien roolin antaen neuvoja ja jopa käskyjä talossa oleville ihmisille.

“Symmetrinen lapsi” saattaa yrittää ottaa myös opettajan roolin kertoen tälle mitä opettaa ja kuinka sitä opetetaan. Ennemmin tai myöhemmin näiden lasten täytyy kuitenkin kohdata se todellisuus, että heillä ei ole työvälineitä tai resursseja toimia tällä tavoin. Tämä oivallus pelottaa ja hämmentää heitä.

Kyseessä on täydellisyyden fantasia. Lapsi tuntee olevansa omavarainen, vaikka hän ei selvästikään ole. Hän ei usko, että hänen tarvitsee oppia mitään tai että hän käy läpi oppimis- ja kasvuprosessia. Tällainen lapsi ei kuuntele vanhempia tai opettajia. Sen myötä hän ei myöskään suoriudu yksilöllistämisprosessista. Koska tällainen lapsi osaa vain matkia, ei hän kehitä täysin yksilöllistä luonnettaan.

Tohtori Messingin mukaan perheet voivat ratkaista tämän ongelman vain, jos he rakentavat uudelleen vanhempien ja lasten väliset roolit. Vanhempien täytyy tehdä selväksi, että he eivät ole lastensa kanssa tasavertaisia ja että he pitävät auktoriteettia yllä kotitaloudessa. Tämä ei ole synonyymi autoritarismille. Se on ennemminkin sen oikeellistamista, että vanhemmat ovat oppaita ja roolimalleja.