Taistelulähetit – 1917: tuskallisen pitkä otos

01 syyskuu, 2020
Taistelulähetit – 1917 oli yksi suurista ehdokkaista Oscar-akatemian halutuimman palkinnon saajaksi. Huolimatta kriitikkojen tarjoamasta tuesta joutui kyseinen elokuva kuitenkin tyytymään tekniseen osaan. Tässä artikkelissa analysoimme joitakin sen avaintekijöistä.

Taistelulähetit – 1917 saapui vuoden 2020 Oscar-gaalaan yhtenä suurimmista ennakkosuosikeista elokuvamaailman halutuimman palkinnon saajaksi; elokuvan tekijät joutuivat kuitenkin tyytymään patsaisiin, jotka palkitsivat elokuvan teknisen puolen. Eteläkorealaisen Bong Joon-hon ohjaama ja käsikirjoittama Parasite oli epäilemättä gaalan todellinen paljastus ja elokuva, joka teki epäilemättä voitoillaan historiaa ja kahmi itselleen elokuvamaailman halutuimmat palkinnot.

Lahjakkuus ei ymmärrä kieliä eikä rajoja, mikä on tietysti enemmän kuin ilmiselvää Joon-honin elokuvan voitokkaan taipaleen myötä, joka palkittiin ennen kaikkea parhaan elokuvan historiallisella palkinnolla. Mutta tässä artikkelissa aiomme keskittyä toiseen gaalan suurimmista suosikeista; elokuvaan, joka menestyi BAFTA:n ja Golden Globen palkintogaaloissa, mutta ei niinkään Oscar-gaalassa.

Jokseenkin unohdettu menneisyys

Toisesta maailmansodasta ja jopa Vietnamin sodasta on tehty lukemattomia elokuvia, mutta samalla elokuvamaailmasta ei löydy montaa ensimmäisen maailmansodan innoittamaa nimikettä. Ehkä yksi tunnetuimmista on unohtumattoman Stanley Kubrickin ohjaama Kunnian polut (Paths of Glory), jonka pääosaa näytteli hiljattain edesmennyt Kirk Douglas.

Ensimmäinen maailmansota herättää ihmisissä enemmän epäilyksiä kuin toinen maailmansota, eikä se ole niin elokuvamainen kuin seuraajansa. Kenties ensimmäisen maailmansodan vihollinen ei ole niin selkeä ja sitä kuvaava kaaos on tietyllä tavalla estänyt sen kulkua elokuvateatteriin. Toisaalta taas jokainen katsoja, joka pohtii mielessään sotaelokuvia, mainitsee pian sellaisia nimikkeitä, joissa selkeä vihollinen ei ole kukaan muu kuin natsismi.

Elokuvan ohjaaja, Sam Mendes, isoisältään kuultujen tarinoiden innoittamana, uskaltautui kuitenkin sukeltamaan yksinkertaisella juonella varustetun elokuvan ja ylivertaisen lavastuksen kautta Suuren sodan juoksuhautoihin.

Oikean näppäimen lyöminen

Vitsi voidaan kertoa eri tavoin, ja riippuen siitä kuka sen kertoo ja kuinka se kerrotaan, se voi saada meidät joko nauramaan ääneen tai sitten ei. Tätä lausuntoa, niin yksinkertaista kuin miltä se voikin vaikuttaa, voidaan soveltaa myös elokuvaan ja viime kädessä taiteeseen. Viesti on keskeinen, siitä ei ole epäilystäkään; jos taustalla oleva tarina ei tartu meihin, kenties jäljelle ei jää enää muuta tehtävää. Mutta kuten kaikissa vitseissäkin, se tapa, miten se kerrotaan, on välttämätön.

Taistelulähetit – 1917 -elokuvan juoni ei voisi olla yksinkertaisempi: kahden Ison-Britannian armeijan rivisotilaan on välitettävä viesti toiselle joukolle välttääkseen joukkomurhan vihollisen käsissä. Silloin tapahtuu jotain niin yksinkertaista, että tämä viesti herää henkiin ja voittaa yleisön empatian puolelleen. Yleisö pidättää henkeään kuoleman hiljaisuudessa, sillä he tuntevat sydämensä kutistuvan ja ihonsa kananlihalla niin välittömän vaaran edessä kuin kuolema on.

Taistelulähetit – 1917 kertoo tarinan kahdesta Ison-Britannian armeijan rivisotilaasta, joiden on välitettävä viesti toiselle joukolle välttääkseen joukkomurhan vihollisen käsissä

Elokuvassa vilahtelee suuria nimiä, jotka pitävät sisällään joitakin brittiläisen elokuvataiteen viime vuosikymmenten kuuluisimmista tähdistä, kuten Colin Firth tai Benedict Cumberbatch. Elokuva päättää kuitenkin jättää kaiken tulkinnan painon kahdelle melko tuntemattomalle nuorelle miehelle.

On totta, että toisenlainen kerronta olisi antanut katsojille mahdollisuuden tutkia enemmän toissijaisia hahmoja eli edellä mainittujen näyttelijöiden taidonnäytteitä, mutta päätös luottaa hyvin pieneen päähenkilöiden joukkoon tempaa yleisön mukaan keskelle täyttä toimintaa.

Juoksuhaudat eivät ole koskaan ennen olleet samanaikaisesti niin järkyttäviä, niin runollisia ja niin tukahduttavia. Katsoja voi kokea kauhun, yksinäisyyden ja tuhon tunteen. Ja kaikki tämä on elokuvan moitteettoman tekniikan ansiota, joka upottaa juurensa jännitykseen. Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kiitos kuuluu samalla sekä ikuiselta tuntuville että illusorisille pitkille otoksille.

Taistelulähetit – 1917 ja valheellinen pitkä otos

Taistelulähetit – 1917 ei tosin ole keksinyt jotain aivan uutta ja vallankumouksellista, sillä Alfred Hitchcock itse testasi vuonna 1948 valmistuneessa elokuvassaan Köysi elokuvaleikkauksen pitämiä rajoja. Tätä elokuvaa ovat seuranneet myös jotkut uudemmat nimikkeet, kuten Birdman (Joaquin Oristell, 2015) sekä Victoria (Sebastian Schipper, 2015).

Tällä tavalla he yhdistävät ja tutkivat uuden teknologian tarjoamia mahdollisuuksia tekniikassa, jonka olemme nähneet muualla. Menestys, joka saa katsojan täysin mukaan päähenkilöiden tarinaan ja heidän näkökulmastaan seurattavaan toimintaan “reaaliajassa”.

Sekä tulkitseva että tekninen työ vaativat enemmän ponnisteluja, sillä näin pitkiä otoksia kuvattaessa kaiken on oltava täydellisesti ja millimetrin tarkkuudella laskettua, jopa sääolosuhteet.

Pitkän otoksen illuusio sen millimetrin tarkoilla ja lähes havaitsemattomilla leikkauksilla antaa meille katsojina tämän ahdistuksen tunteen. Emme ole enää passiivisia tragedian vierestä seuraajia, vaan avunantajia. Koska päähenkilöt eivät pääse pakenemaan, emme mekään pääse pakenemaan. Tässä mielessä luonnollisen valon, tilojen, kasvojen ja hienojen erikoistehosteiden hyödyntäminen korostaa kyseistä toimintaa.

Katsoja päätyy loukkuun juoksuhautojen labyrinttiin, tuntemaan empatiaa päähenkilöitä kohtaan sekä elämään elokuvakankaan ylittävää pelkoa.

Musiikissa ja kuvassa yhdistyvät kylmiä väreitä nostattava kauneus, jossa energia on avaintekijä. Kamera ei koskaan katso taaksepäin, se ei koskaan kulje taaksepäin, vaan se menee eteenpäin hahmojen jalanjäljissä ja musiikki soi juuri suurimman jännityksen hetkellä, muistuttaen meitä osittain Hitchcockista.

Taistelulähetit – 1917 -elokuvan monimutkaisuus johtuu nimenomaan siitä, kuinka vaikeaa on hyödyntää luonnonvaroja, valohämyn leikkiä, luonnollista valoa sekä sitä välitöntä läheisyyttä, jonka se aikoo välittää. Ja unohtamatta sitä työryhmää, joka on onnistunut luomaan vihamielisen tilan, joka on täynnä juoksuhautoja, joissa lukemattomat nuoret miehet elivät ja kuolivat lähetettyinä sotaan, joka – ja kuten kaikki muutkin sodat – oli täysin järjetön.

Taistelulähetit – 1917 -elokuvan teknisessä puolessa on yhdistelty taitavasti pitkien otosten illuusiota, valohämyn leikkiä sekä luonnonvaloa

Taistelulähetit – 1917: Elokuvamainen kokemus

Tunne siitä, kun katsot leikkaamatonta elokuvaa, vaikka se olisikin illuusio, luo katsojalle epävarmuutta. Epävarmuus, joka jatkuu traagisesti elokuvan pisimmällä, ilmeisimmällä ja harkituimmalla leikkauksella. Luodin laukauksen jälkeen vajoamme pimeyteen, ikuiseen pimeyteen, joka kaukana epävarmuuden lievittämisestä vain lisää tuskaamme. Onko kaikki nyt ohi? Näemmekö nyt kohtauksia, jotka ovat täynnä leikkauksia? Ei, ehdottomasti ei, dramaattinen leikkaus toimii vain yhtenä pisteenä ja seuraa tarinaa, jolla on vielä paljon sanottavaa, ja joka pitää sisällään vielä loputtomia ja tukahduttavia kohtauksia.

Kymmenen Oscar-ehdokkuutta, mutta vain kolme patsasta; ne kaikkein teknisemmät, mutta eivät vähiten tärkeät. Elokuva ei olisi mitään ilman vakaata käsikirjoitusta, mutta elokuva ei myöskään herää eloon yksinomaan käsikirjoituksen kautta. Puvustuksesta musiikkiin, näyttelijöiden tekemän tulkinnan tai valokuvauksen kautta elokuvan tekeminen on monimutkaista taidetta ja kovaa tiimityötä, jossa kaikki elementit ovat tärkeitä ja perustavanlaatuisia.

Kirjoittaja Leah Padalinosta

Tämä on luultavasti yksi vähiten puolueettomista artikkeleistani, mutta kuten kaikessa kritiikissä ja koko taiteessa, maulla on perustavanlaatuinen rooli. En ole intohimoinen sotaelokuvien katsoja, jotka kääntyvät sodan vastaisiksi, mutta olen suuri Mendesin ja Roger Deakinsin (nero, joka vastaa Taistelulähetit – 1917 -elokuvan valokuvauksesta) ihailija.

Mendes vangitsi katseeni elokuvallaan American Beauty, hypnotisoi minut ja kutsui minut sukeltamaan elokuvaan, joka ilman suuria hätkähdyksiä ja sai minut täysin valtaansa ja kiehtoo minua edelleenkin. Hän onnistui näyttämään minulle kauneutta muovipussissa ja on nyt onnistunut jättämään minut hämilleni ja löytämään kauneutta valtavan vihamielisessä ympäristössä.

Kaikki tämä lavastusnäytös kertoakseen meille jotain, mitä me jo tiedämme ja jonka elokuvamaailma on toistanut äärettömän monta kertaa: sodat ovat järjettömiä ja ihminen on järjetön, siinä missä taas luonto jatkaa kulkuaan. Koska hukkuminen samaan aikaan, kun kirsikankukat kukkivat, ei ole koskaan ollut niin merkityksellistä, kuoleman näkeminen siellä, missä elämä syntyy, tai ihmisyyden tuhoutuminen luonnossa, joka pyrkii kukoistamaan, on osoittautunut runolliseksi, puhdistavaksi ja paljastavaksi.

Luonto toimii yhtenä lisähahmona, ihmisille vieraana, mutta läsnä kaikessa, siinä missä taas puu nousee merkittävimmäksi symboliksi. Puun läsnäolo elokuvan alussa ja lopussa tekee tästä elokuvasta jollakin tavalla syklisen. Teknisen puolen lisäksi Taistelulähetit – 1917 on opetus ihmiskunnalle, selkeä kunnianosoitus niille, jotka elivät suuren sodan sekä niille, jotka näkivät kuoleman käsissään ja illuusionsa hautautuneina mutaan.

“Halusin, että maisema olisi vielä yksi tarinan hahmoista; ääni, joka antaisi sodalle uuden näkökulman. Ja kadotetussa maailmassa tälle runollisuudelle oli oltava aikaa ja tilaa.”

-Sam Mendes elokuvastaan Taistelulähetit – 1917-