Rosemaryn painajainen: kauhua sen puhtaimmassa muodossa

Kun kauhu näyttää jo käsitelleen kaikkea, kun kauhu ei enää yllätä ja muuttuu tylsäksi, on aika kääntyä takaisin klassikoiden pariin. Tässä mielessä Rosemaryn painajainen antaa meille häviämättömän kuvan yliluonnollisesta kauhusta, jonka rakenne lepää katsojan epävarmuudessa.
 

Rosemaryn painajainen (Rosemary’s Baby, 1968) on luultavasti yksi elokuvantekijä Roman Polanskin tunnetuimmista elokuvista. Ja elokuvan menestys ei koske pelkästään sen taidokasta laatua ja Polanskin pettämätöntä kädenjälkeä, vaan myös mysteereitä, jotka näyttävä ympäröivän elokuvaa.

Elokuva on kuvattu rakennuksessa, jossa vähän yli vuosikymmen myöhemmin John Lennon murhattiin, ja juuri samassa rakennuksessa, jossa Boris Karloff eli ja kuoli. Lisäksi vain vuotta myöhemmin elokuvan kuvaamisesta seurasi elokuvantekijän vaimon Sharon Taten järkyttävä murha; Rosemaryn painajainen on epäilyksettä elokuva, joka herättää edelleen kauhua ja salaperäisyyttä. Polanski lienee puolestaan ​​yksi elokuva-alan kiistanalaisimmista ohjaajista, joka on uransa aikana syöksynyt oikeudellisiin ongelmiin, mutta jonka jälkeen jättämä perintö on lähes vertaansa vailla.

Nuori ja idyllinen pariskunta, poikkeuksellisen omituiset naapurit sekä valtavan traaginen raskaus ovat muutamia tämän elokuvan avaintekijöistä. Rosemary ja hänen miehensä uppoutuvat tavanomaiseen tehtäväänsä löytää unelmiensa koti ja perustaa unelmiensa perhe. Vaikka aviomiehen kunnianhimo ylittää perheen odotukset, pakottaa se heidän avioliittonsa sukeltamaan vähemmän epätodennäköiseen helvettiin kuin miltä se näyttää.

Lyhyesti sanottuna, Rosemaryn painajainen on elokuva, joka vie meidät matkalle fantastian ja järjen välillä. Se vie meidät polulle, joka on täynnä ansoja, epäonnea ja klaustrofobiaa. Ja tietysti tämä elokuva on ehdottomasti yksi kauhuelokuvien genren upeimmista helmistä.

Epävarmuus kauhun avaintekijänä

Kaikista hyveistään huolimatta voisimme melkeinpä sanoa, että suomenkielinen otsikko Rosemaryn painajainen jättää jonkin verran arvailujen varaan. Päinvastoin taas elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi Rosemary’s baby on jo paljon vihjailevampi.

Mutta 60-luvulla näytti siltä, ​​että sana spoileri ei ollut ongelma, vaan tuntematon tekijä, ja tällaisen spoilerin antaminen jo elokuvan otsikossa oli tuolloin vielä sopivaa. Silti on huomattava, että paljastavasta nimestään huolimatta tämä elokuva herättää edelleen intohimoa kauhua rakastavien suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten areenalla.

Jumittautumatta liikaa otsikkoon ja sen paljastavuuteen, elokuva itsessään vie meidät epävarmuuden tielle ja ottaa käsiinsä vapauden herättää katsojassa epäilyksiä ja sitoa hänet löyhään hihnaan. Hihnaan, joka pyörii tuskan, tukehtumisen ja jopa klaustrofobian ympärillä, mutta jota alati ympäröivät järkeilyn eri häivähdykset.

Ja puhuttaessa epävarmuudesta, jo 1800-luvulla, espanjalaisella kirjailija ja poliitikko Pedro Antonio de Alarcónilla, yhdellä Edgar Allan Poen suurista tutkijoista, oli tapana sanoa, että Poen loisto asui nimenomaan ”järkeilyssä ja pyrkimyksissä olla fantastinen”.

Tämä on lausahdus, jota voimme tänään, vielä pari vuosisataa myöhemmin, soveltaa täydellisesti Roman Polanskin elokuvaan, joka koskettaa meitä edelleen. Ja juuri epävarmuus, epäily ja psykologinen kauhu ovat Rosemaryn painajaisen peruspilareita.

”En halua, että katsoja ajattelee tätä tai tuota, haluan vain, että hän ei ole varma mistään. Tämä on se kaikkein mielenkiintoisin: epävarmuus.”

-Roman Polanski-

Polanski saa katsojan epäilemään todellista ja kuvitteellista. Ovatko unet vain unia vai todellisuuden tuotoksia? Mitä tapahtuu Rosemarylle ja hänen naapureilleen? Katsoja joutuu vain kysymään ja kyseenalaistamaan kaikkea, mitä hän näkee ruudulla. On totta, että 1900-luvun puolivälissä uskonnoilla oli perustavanlaatuinen rooli ja tässä mielessä elokuva oli todellinen paljastus, jossakin mielessä jopa jumalanpilkkaa.

Järkevänä ja skeptisenä tunnetun aikakauden puolivälissä, 2000-luvulla, katsoja kuitenkin päätyy edelleen ihmettelemään samaa asiaa kuin useita vuosikymmeniä sitten. Rosemaryn painajainen osoittaa näin diskurssinsa häviämättömyyden ja tuo esille sitä kauhua, joka kaukana elokuvasta, jonka sanoma ja kauhu sopisivat vain tiettyyn aikakauteen, pelottaa ja hämmentää katsojiaan vielä tänäkin päivänä.

Se epäily tai epäröinti mahdottoman ja mahdollisen sekä todellisen ja epätodellisen välillä on todellinen avaintekijä kauhulle ja jännitykselle, jota katsojat voivat tässä Polanskin elokuvassa kokea. Se tapa ohjata katseitamme ja sijoittaa meidät tiettyyn näkökulmaan rajauksen avulla ja hahmojen esittelyllä juuri oikeaan aikaan, ei ymmärrä aikoja tai suuntauksia, vaan vetoaa suoraan psykologiseen puoleemme. Lyhyesti sanottuna mieleemme ja pelkoomme sitä tuntematonta ja epävarmuutta kohtaan, joka herättää epäilyksiä.

Polanski ei ole keksinyt saatanallisia kultteja, vaan elokuva on jotain, joka tulee suoraan meidän omasta todellisuudestamme. Polanski ei myöskään keksi skenaariota, mutta menee sisälle tunnettuun lähtökohtaan. Ikään kuin romanttisen komedian lopussa tämä elokuvantekijä vie mukanaan nuoren ja idyllisen pariskunnan, repii heidät irti toisistaan, tuhoaa heidät ja jopa pilkkaa heitä. Unohtamatta tietysti yleisön perustavanlaatuista roolia, joka antaa järkeä tarinalle, joka näyttää upealta, mutta uskottavalta; ja joka lopulta päätyy epäilemään kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu.

Rosemaryn painajainen on elokuva, joka vie katsojat matkalle fantastian ja järjen välimaastoon

Rosemaryn painajainen, kirottu elokuva

Merkittävä osa elokuvaa ympäröivää kulttia tai ihailua kuuluu sen kuvauksen ohessa tapahtuneille tilanteille. Kuten olemme jo aikaisemmin pohjustaneet, elokuva on kuvattu Dakota-nimisessä rakennuksessa New Yorkissa. Kyseessä on paikka, joka oli vielä rakennusvaiheensa aikana suhteellisen kaukana kaupungin sykkeestä ja keskuksesta. Tosin ajan myötä, ja kaupungin kasvaessa siitä tuli suuresti ihailtu rakennus niin ylimystön kuin erilaisten elokuvien, musiikin ja massakulttuurin maailman persoonallisuuksienkin keskuudessa.

Näyttää siltä, ​​että monet varoittivat Polanskia tästä paikasta: kaikki näytti osoittavan siihen suuntaan, että rakennuksessa tapahtuva kuvaaminen olisi silkka itsemurha. Traagisesti Polanskin vaimo Sharon Tate murhattiin vain vuotta myöhemmin elokuvan kuvaamisesta. Myös itse elokuvan musiikin säveltäjä Krzysztof Komeda kuoli pian kuvaamisen jälkeen. Sama kohtalo odotti myös elokuvan päänäyttelijää John Cassavetesia, joka myös menehtyi pian elokuvan kuvaamisen jälkeen.

Se, oliko Boris Karloff harjoittanut spiritismia rakennuksessa oleskelunsa aikana vai ei, on edelleen asetettu kyseenalaiseksi aiheeksi. Tosin muutamaa vuotta myöhemmin Polanskin elokuvan kuvaamisen jälkeen myös toinen tunnettu nimi kohtasi loppunsa, sillä Beatlesin jäsen John Lennon kuoli samaisen Dakota-rakennuksen ovilla, missä hänen asuinpaikkansa tuolloin sijaitsi.

Epäilemättä lukematon määrä mysteereitä liittyy ohjaaja Roman Polanskin perfektionismiin, mieheen, joka ei epäröinyt asettaa näyttelijöitään äärimmäisiin tilanteisiin. Näin esimerkiksi elokuvan päänäyttelijä Mia Farrow joutui syömään raakaa lihaa huolimatta siitä, että hän oli kasvissyöjä. Lisäksi hänet pakotettiin kuvaamaan kohtaus, jossa hän kulki kadun poikki, jota ei oltu katkaistu kuvaamisen ajaksi. Siksi ne ajoneuvot, joiden näemme kulkevan naisen ympärillä ja jarruttavan äkkinäisesti välttääkseen ajamasta Farrow’n yli, eivät ole elokuvan vaan todellisuuden tuotos.

Samoin tämä nuori näyttelijä vastaanotti avioeropaperit mieheltään Frank Sinatralta elokuvaroolinsa takia, ja kaiken tämän lisäksi hän kohtasi kaikennäköistä vihamielisyyttä elokuvan kuvauksissa. ​Rosemaryn painajainen ei siis ole kirottu elokuva pelkästään sen käsittelemien teemojen ansiosta, vaan lisäksi niiden mysteerien ja epämiellyttävien tapahtumien ansiosta, jotka ympäröivät elokuvan kuvauksia.

Merkittävä osa Rosemaryn painajaista ympäröivää kulttia tai ihailua kuuluu elokuvan kuvauksen ohessa tapahtuneille traagisille ja epäonnisille tilanteille

Todellinen kauhu

Kaikesta huolimatta emme sano, että Rosemaryn painajaisen tuottama kauhu piilee sitä ympäröivissä anekdooteissa ja kauhutarinoissa, vaan itse elokuvassa. Harvoin kohtaamme sellaista kauhua, joka ei ymmärrä aikoja tai muotisuuntauksia, ja jonka merkitys ei kuluisi ajan myötä, vaan jonka kertoma on ajasta ja paikasta huolimatta kaikille universaali.

Ja toden totta Rosemaryn painajainen edustaa jotain universaalia. Se hyödyntää elokuvaa ja niitä tyylillisiä resursseja, jotka antavat elokuvalle mahdollisuuden muodostaa klaustrofobista, kauhistuttavaa ja toivotonta ilmapiiriä.

Elokuva on itse asiassa Ira Levinin samannimiseen romaaniin perustuva mukautus, ja tämä ehdotus puolestaan ​​päätyi Hitchcockin käsiin, se kävi läpi Jane Fondan esittämän Rosemaryn roolin ja lukemattomien välikäsien kautta se on vienyt meidät Polanskin tarjoamaan lopputulokseen.

Shokeeraava ja kaunis lopputulos, joka avaa koko elokuvien kuvitteellisuuden, mutta joka vastaanotti vain yhden Oscarin; Rosemaryn ja hänen aviomiehen omituista naapuria Minnie Castevetia esittävän Ruth Gordonin Oscar-palkinto parhaasta naissivuosasta.

Kaikista näistä muutoksista huolimatta Polanski teki käsikirjoituksestaan omansa ja onnistui vetoamaan freudilaisuuteen unessa, jota vastaavaa emme ole nähneet, ja joka asettaa fantasian edessä kyseenalaiseksi todellisuuden. Rosemaryn painajainen on toden totta elokuva, joka hämmentää katsojaa ja asettaa kaiken kauhun kuin kuumille kiville.

Epäilemättä meillä on edessämme yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista. Elokuva, jossa vanhuudelle tai jopa vanhanaikaisuudelle ei löydy paikkaa, mutta joka vetoaa alitajuntaan ja siihen lähes eläimelliseen tunteeseen, joka pitää meidät valppaina ja valmiina toimimaan; ikään kuin elokuvaa katseltaessa tapahtuisi jotain poikkeuksellista.