Stanfordin vankilakoe – Miten hyvistä ihmisistä tulee pahoja?
Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Sergio De Dios González
Yhdysvaltalainen psykologi Philip Zimbardo esittelee kirjassaan “The Lucifer-Effect: Understanding How Good People Turn Evil” Stanfordin vankilakokeen, joka on yksi merkittävimmistä psykologian historiassa.
Stanfordin vankilakokeen tulokset muuttivat käsityksiämme ihmisistä. Ne vaikuttivat myös näkemyksiimme siitä, kuinka tärkeä ympäristömme on ja saivat meidän miettimään sitä, minkä käyttäytymisroolin ja asenteen omaksumme kussakin tilanteessa.
Zimbardo esittää kirjassaan keskeisiä kysymyksiä: Mikä saa hyvän henkilön toimimaan huonolla tavalla? Mikä saa kunnollisen henkilön toimimaan moraalittomasti? Missä kulkee raja, joka erottaa hyvän pahasta ja kuka on vaarassa ylittää sen?
Ennen kuin koetamme saada vastauksen näihin kysymyksiin, selvitämme vähän tarkemmin, mistä Stanfordin vankilakokeessa oli kysymys.
Standfordin vankilakokeen taustaa
Kalifornialaisen Stanfordin yliopiston professori Philip Zimbardo oli kiinnostunut tutkimaan ihmisiä olosuhteissa, joissa heidän vapauksiaan rajoitettiin.
Zimbardo teki valitsemastaan koetilasta vankilan kaltaisen ja täytti se sitten “vangeilla” ja “vartijoilla”. Tämän vuoksi Zimbardo rekrytoi opiskelijoita Stanfordin vankilakoetta varten. Opiskelijat saisivat hyvitykseksi pienen summan rahaa, jos he suostuisivat esittämään heille määrättyjä rooleja.
Stanfordin vankilakokeeseen osallistui 24 opiskelijaa, jotka jaettiin summittaisesti kahteen ryhmään, vankeihin ja vartijoihin. Vankilakokeeseen haluttiin saada lisää realismin tuntua, jotta “näyttelijät” eläytyisivät paremmin rooleihinsa.
Zimbardon määräyksestä näyttelijöiden piti käydä läpi pidättämisprosessi, johon saatiin apua poliisilta. Sitten heidät vietiin simuloituun Stanfordin vankilaan, jossa heidän piti pukeutua vanginvaatteisiin ja jossa heitä kutsuttiin tunnistenumeroilla nimien sijaan.
Vanginvartijoille annettiin virkapuvut ja aurinkolasit heidän auktoriteettinsa ja asemansa korostamiseksi.
Pahuus Stanfordin vankilassa
Stanfordin vankilakokeen alussa useimmat vangit suhtautuivat tilanteeseen leikkimielellä, mikä merkitsi sitä, että he eivät juuri lainkaan eläytyneet rooleihinsa. Vankilakokeen kuluessa vartijoiden piti vahvistaa auktoriteettiaan ja saada vangit toimimaan vankien lailla. Tämän vuoksi he alkoivat tehdä jatkuvia tarkistuslaskelmia ja epäreiluja valvontatoimia.
Vartijat alkoivat pakottaa vankeja noudattamaan tiettyjä sääntöjä tarkistuslaskelmien aikana. Tällaisiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, että vankien oli esitettävä tunnistenumeronsa laulaen. Jos vangit eivät noudattaneet tätä käskyä, heidän piti tehdä punnerruksia.
Nämä “leikit” tai käskyt olivat aluksi harmittomia, mutta toiseen päivään mennessä niistä tuli vartijoiden tekemiä totisia ja väkivaltaisia vankeihin kohdistuneita nöyryytyksiä.
Vartijat rankaisivat vankeja siten, että heille ei annettu ruokaa tai heidän ei annettu levätä. Vangit saatettiin esimerkiksi sulkea tuntikausiksi komeroon tai heidät pakotettiin pysymään ylhäällä seisoen – alasti.
Vartijat menivät jopa niin pitkälle, että he pakottivat vangit sanomaan antavansa suuseksiä toisilleen. Kokemistaan ahdisteluista johtuen vangit unohtivat olevansa opiskelijoita, jotka ottivat osaa kokeeseen. He alkoivat luulla olevansa oikeita vankeja.
Stanfordin vankilakoe piti keskeyttää kuudentena päivänä. Syynä oli se, että rooliensa vangeiksi joutuneet opiskelijat kävivät väkivaltaisiksi.
Stanfordin vankilakokeesta nousee välittömästi esiin yksi kysymys: “Mikä sai vartijat kohtelemaan vankeja näin huonosti?”
Tutkimuksen johtopäätökset: Tilanteen vaikutus on merkittävä
Tutkittuaan vartijoiden käytöstä Zimbardo pyrki tunnistamaan joitakin muuttujia. Hänen tarkoituksenaan oli ymmärtää, mikä sai tavallisen ja nuhteettoman opiskelijaryhmän reagoimaan sillä tavalla.
Vartijoina toimineiden opiskelijoiden käyttäytymisen pahuutta ei voitu laittaa sen piikkiin, että he olisivat olleet luonteeltaan pahoja. Tämä johtuu siitä, että molemmat ryhmät oli valittu satunnaisesti.
Ennen kokeen suorittamista tehtiin testi, joka mittasi koehenkilöiden väkivallan käytön sietämistä. Testin tulokset olivat selvät: koehenkilöt eivät hyväksyneet väkivallan käyttöä lainkaan tai vain hyvin rajallisissa tilanteissa.
Zimbardo veti tästä sen johtopäätöksen, että merkittävä tekijän täytyi olla jotakin olennainen kokeen kannalta. Zimbardo alkoi ajatella, että merkittävän tekijän oli pakko olla hänen luomansa tilanteen aikaansaama vaikutus. Hän huomasi, että vankilakokeen olosuhteet saivat rauhalliset opiskelijat toimimaan inhottavasti.
Tämä on outoa, sillä pidämme yleensä pahuutta luonteenpiirteenä. Ajattelemme, että on olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä riippumatta siitä, missä rooleissa tai missä olosuhteissa he joutuvat toimimaan.
Olemme myös tottuneet luulemaan, että henkilön luonne tai persoonallisuus on voimakkaampi kuin ne olosuhteet tai roolit, joihin henkilö joutuu. Tässä mielessä Zimbardon tekemä vankilakoe kertoi meille aivan jotain muuta kuin mitä voimme olettaa. Tästä johtuu myös se, miksi Stanfordin vankilakokeen tulokset olivat erittäin merkittäviä.
Tilanne on äärimmäisen tärkeä tekijä sen ohella, mikä käsitys henkilöllä on omasta toimintaympäristöstään. Tilanne ja ympäristö saavat henkilön toimimaan jollakin tavalla.
Joskus tilanne ajaa meidät tekemään jonkin väkivaltaisen tai pahan teon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos emme tiedosta tätä asiaa, emme pysty tekemään mitään välttääksemme tällaista reaktiota.
Epäinhimillistäminen Stanfordin vankilakokeessa
Stanfordin vankilakokeessa Zimbardo loi vangeille sellaisen ympäristön, jossa he tunsivat olonsa epäinhimilliseksi. Heidät saatiin epäinhimillistettyä myös vartijoiden silmissä.
Epäinhimillistäminen johtui monesta tekijästä. Yhtenä syynä siihen oli vartijoiden ja vankien välinen epätasa-arvoinen vallanjako. Toinen syy oli se tapa, jolla vartijat alkoivat nähdä vangit yhtenäisenä ryhmänä. Epäinhimillistämiseen vaikutti erityisesti vankien nimien korvaaminen tunnistenumeroilla jne.
Kaikki tämä sai aikaan sen, että vartijat alkoivat pitää valvontansa kohteita todellisina vankeina. Vartijat eivät enää nähneet heitä ihmisinä, joita kohtaan he voisivat tuntea empatiaa. Vangit olivat ihmisiä, jotka jakoivat tärkeän roolin heidän kanssaan: he kaikki olivat opiskelijoita.
Hyvyyden ja pahuuden yleisyys
Zimbardo jättää kirjassaan meidän tehtäväksemme yhden johtopäätöksen tekemisen. Hänen mukaansa ei ole olemassa täysin kelvottomia ihmisiä tai täydellisiä sankareita, tai ainakin niitä on vähemmän kuin arvelemme.
Pahuus tai sankaruus eivät liity läheisesti ihmisen persoonallisuuteen tai hänen lapsuudessaan omaksumiinsa arvoihin kuten ajattelemme. Tämä on pohjimmiltaan optimistinen viesti, mutta se merkitsee samalla myös sitä, että lähes kuka tahansa voi tehdä pahan teon. Toisaalta voimme vetää sen johtopäätöksen, että jokainen henkilö voi myös toimia sankarillisesti.
On olemassa vain yksi asia, jonka voimme tehdä estääksemme ensimmäisen vaihtoehdon toteutumisen. Meidän täytyy tunnistaa tilanteen tai roolin ominaispiirteet, jotta tilanteemme tai roolimme ei saa meitä toimimaan huonosti tai raa’asti.
Zimbardo kirjoitti meille eräänlaisen “pahuutta vastustavan” käsikirjan. Tämän kirjan antamien ohjeiden avulla voimme vastustaa minkä tahansa tilanteen asettamaa painetta. Aiheesta on tullut niin suosittu, että siitä on tehty jopa elokuva.
Kysymys, johon saatamme juuttua ja jota saatamme pohtia, liittyy tilanteeseen, jossa me kaikki olemme joskus olleet.
Kun arvelemme, että joku menettelee huonosti, miten arvioimme tekoa? Arvioimmeko tilannetta ja sen asettamia paineita, vai luokittelemmeko teot vain yksinkertaisesti pahoiksi?
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.