Pikku-Albert, psykologian kadonnut lapsi

27.10.2019
Pikku-Albertilla teetetty koe on herättänyt paljon kiistaa, näiden joukossa sen kauhun kohteeksi joutuneen vauvan todellinen identiteetti ja kohtalo, jonka avulla pyrittiin todistamaan, että ihmismieli on mahdollista ehdollistaa. Kyseisestä kokeesta löytyy edelleen monia epäilyksiä.

Pikku-Albertin tarina on yksi psykologian hämmentävimmistä ja kiistanalaisimmista tarinoista. Kokeen takana oli kuuluisa John B. Watson, jota pidetään psykologisen lähestymistavan behaviorismin isänä. Yleisesti ottaen kokeessa ehdotetaan, että ihmisten käyttäytymistä voidaan muotoilla ärsykkeiden ja reaktioiden avulla.

Mitä behaviorismi pohjimmiltaan osoittaa on se, että ihmisen käyttäytymistä voidaan muokata tai ”kouluttaa”. Toisin kuin muille psykologisille koulukunnille, behavioristeille Kiinassa asuvan vanhuksen onnellisuus on täsmälleen sama kuin esimerkiksi Meksikossa asuvan vauvan onnellisuus. Sillä ei ole väliä, mitä jokaisen sisällä tapahtuu, sillä tärkeintä on havaittavissa oleva käyttäytyminen.

Hypoteesiaan testatakseen John Watson nojautui erilaisten kokeiden sarjaan. Kuuluisin näistä oli 9 kuukauden ikäinen vauva pikku-Albert. Watsonin suorittamien testien jälkeen ei koskaan tiedetty, mikä tämän terrorin kohteeksi joutuneen lapsen kohtalo olisi ollut. Tutkijoille annettiin kuitenkin tehtäväksi selvittää, mitä pienelle Albertille oikein oli tapahtunut, ja tutkimustensa ohessa he törmäsivät moniin yllätyksiin.

En ole tyytyväinen ennen kuin minulla on laboratorio, jossa voin kasvattaa lapsia jatkuvan tarkkailun alla aina syntymästä kolmeen tai neljään ikävuoteen saakka.”

-John B. Watson-

Amerikkalaista John B. Watsonia pidetään behaviorismin koulukunnan isänä

Pikku-Albertilla teetetty koe

Ennen kuin kerromme mitä Watsonille tapahtui, kertaamme lyhyesti, mistä pienen Albertin kokeilu oikein koostui. Sen mukaan, mitä Watson oli todennut muistiinpanoissaan, poika oli orpokodissa. Hänet valittiin kokeiluun luonteensa takia, sillä ulkoisia ärsykkeitä kohdatessaan pikku-Albert oli rauhallinen ja jokseenkin jopa välinpitämätön.

Watsonin kokeen tarkoituksena oli altistaa vauva erilaisille ärsykkeille oli se sitten apina, valkoinen rotta tai esimerkiksi palava paperi. Kun vauvalle esiteltiin näitä olentoja ja esineitä, hän oli tarkkaavainen, mutta lähtökohtaisesti emotionaalisesti välinpitämätön niitä kohtaan. Pikku-Albert ilmaisi vain jonkin verran uteliaisuutta.

Myöhemmässä vaiheessa Watson esitteli kokeeseen lisä-ärsykkeen. Jokaisella kerralla kun valkoinen rotta ilmestyi huoneeseen, Watson aiheutti meluisan paukahduksen iskemällä vasaraa, joka taas säikäytti vauvan. Tällä tavalla pikku-Albert alkoi yhdistää äänen rottaan ja jonkin ajan kuluttua pelkän rotan näkeminen sai hänet pelkäämään. Myöhemmin vauvan pelko laajentui myös kaneihin ja muihin karvaisiin eläimiin.

Mitä pikku-Albertille todellisuudessa tapahtui?

Pikku-Albertilla teetetty koe antoi Watsonille mahdollisuuden todistaa, että ihmisen käyttäytymistä voitiin muokata erilaisten ärsykkeiden avulla. Muistiinpanoissaan hän kertoi, että kokeilu loppui siihen, kun poika adoptoitiin uuteen kotiin. Koskaan ei kuitenkaan tiedetty, jäikö kokeilun jälkeinen pelokas käyttäytyminen pysyvästi lapseen vai ei.

Ajan myötä jotkut tutkijat kiinnostuivat selvittämään, mikä oli pikku-Albertin todellinen kohtalo. Yksi näistä tutkijoista, jotka olivat kiinnostuneita totuuden löytämisestä, oli psykologi Hall Beck. Watsonin muistiinpanoista, väestörekisteristä ja muista asiakirjoista saatujen tietojen mukaan hän uskoi löytäneensä pojan. Vuonna 2009 Beck julkaisi johtopäätöksensä.

Johtopäätöksissään Beck ilmoitti, että pikku-Albert oli todellisuudessa Douglas Merritte, lapsi, joka kärsi hydrokefaliasta eli synnynnäisestä aivojen nestekierron häiriöstä ja kuoli vain 6-vuotiaana. Beckin löydökset asettivat kyseenalaiseksi Watsonin koko työn ja antoivat lisäksi hänen kokeiluilleen enemmän kuin hirviömäisen luonteen. Watson olisi hyödyntänyt vammaista lasta todistamaan teoriaansa ihmisen ehdollistamisesta.

Watsonin kokeen tarkoituksena oli altistaa pikku-Albert erilaisille ärsykkeille

Toinen hypoteesi ja monia epäilyjä

Toinen psykologi, Russell A. Powell, Grand McEwanin yliopistosta Kanadasta kyseenalaisti Beckin johtopäätökset. Hän aloitti myös oman tutkimuksensa ja julkaisi vuonna 2012 päätelmänsä. Powellin mukaan pikku-Albert oli todellisuudessa ​​William Albert Barger, täysin normaali lapsi, joka kasvoi terveenä ja kuoli 88-vuotiaana, tuntien tietynlaista vastenmielisyyttä eläimiä kohtaan.

Sekä Beckin että Powellin hypoteesit ovat erittäin järkeviä, mutta eivät aivan ratkaisevia. Näitä johtopäätelmiä täydentääkseen, kesäkuussa 2014 tutkija Tom Bartlett julkaisi uuden artikkelin, jossa hän päätteli, että molemmat lapset, sekä Merritte että Barger, olivat osallistuneet Watsonin kokeiluun.

Pohjimmiltaan kyseinen teema viittaa kiivaaseen keskusteluun tämän psykologian koulukunnan eli behaviorismin pätevyydestä, jota on kritisoitu voimakkaasti sen reduktionismista. Tähän keskusteluun on lisätty tietty vastenmielisyys John Watsonia kohtaan, sillä mies irtisanottiin työstään kun hän erosi vaimostaan naidakseen avustajanaan toimineen opiskelijan Rosalie Raynerin.

John Watson erotettiin ja hänen akateeminen tutkintonsa peruutettiin. Raynerin kanssa Watson sai kaksi lasta, jotka he kasvattivat tiukan behaviorismin näkökulman alla. Aikuistuttuaan molemmat lapset yrittivät viedä itseltään hengen ja vanhempi lapsista, William, onnistuikin siinä. 50-luvulla kaikki Watsonin tittelit palautettiin, mutta mies oli jo keskittänyt kiinnostuksensa toiseen painopisteeseen: mainontaan.

  • Pérez-Delgado, E., Gil, F. T., & Garrido, A. P. (1991). La nueva imagen de John Broadus Watson en la historiografía contemporánea. Anuario de psicología/The UB Journal of psychology, (51), 67-88.