Perhonen, joka luuli olevansa yhä toukka: muutostarina
Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Gema Sánchez Cuevas
Tämä muutostarina kertoo perhosesta, joka luuli olevansa yhä toukka. Se kertoo muutoksesta ja sen hyväksymättä jättämisestä. Totuus on se, että joskus meillä on enemmän voimaa kuin olemme halukkaita näkemään ja tuhlaamme energiaa vastustamalla muutosta. Pidämme silmämme kiinni menneisyydessä yrittäen olla joku, joka emme enää ole.
Jonkin aikaa sitten syntyi pieni perhosentoukka. Pienellä vaikeudella se ryömi maassa paikasta toiseen. Kunnes yhtenä päivänä, väsyneenä ryömimiseen, se päätti kiivetä puuhun. Mutta ei mihin tahansa puuhun. Se valitsi kiivetä puuhun, jossa oli iso runko ja kosteat lehdet. Puuhun, jonka alla se oli leikkinyt vuosien ajan.
“Se mitä vastustat, pysyy.”
-Carl G. Jung-
Perhosentoukka kiipesi ja kiipesi, mutta sitten se liukastui, kaatui eikä pystynyt liikkumaan eteenpäin. Mutta se jatkoi yrittämistä ja askel askeleelta, pikkuhiljaa se onnistui kiipeämään.
Se tuli oksalle, jolta se pystyi näkemään koko laakson. Näkymät olivat mahtavat. Se pystyi näkemään muita eläimiä, sinisen taivaan valkoisine pumpulipilvineen sekä horisontissa siintävän suuren syvän sinisellä maalatun meren. Tuolla oksalla perhosentoukka pystyi hengittämään rauhassa.
Se istui siellä tarkkailemassa sitä ympäröivää maailmaa ja tunsi, että elämä oli liian kaunis ollakseen muuttumatta sen kanssa. Vaikka perhosentoukka oli väsynyt ja samaan aikaan kiitollinen elämäänsä toukkana, se tiesi että oli aika tulla joksikin toiseksi.
“Suurin lahja joka sinulla on annettavaksi, on oma muutoksesi.”
-Lao Tzu-
Perhosentoukan muutos perhoseksi
Perhosentoukka nukahti tuntien suurta rauhaa ja ajatellen sitä, kuinka sen kohtalona oli olla jotakin enemmän kuin vain perhosentoukka. Se nukkui ja nukkui, koteloiden kasvaessa sen ympärille, kuori joka piti rauhan sisällään tarpeeksi pitkään, jotta toinen olento pystyi kehittymään.
Kun se heräsi, se tunsi olevansa ansassa kovassa kuoressa, joka ei sallinut sen liikkua. Se tunsi, että jotakin outoa oli kasvanut sen selkään. Näkemällä vaivaa, se pystyi liikuttamaan jotakin, joka näytti siniseltä siiveltä ja kuori rikkoutui.
Perhosentoukka ei ollut enää perhosentoukka, se oli sininen perhonen. Perhosentoukka oli kuitenkin ollut toukkana jo niin pitkän aikaa, ettei se tajunnut ettei se ollut enää toukka.
Sininen perhonen ryömi alas puusta käyttäen pieniä jalkojaan vaikka sillä oli nyt siivet. Se kantoi noiden suurten sinisten siipien painoa, painoa joka kulutti sen voimia.
Sininen perhonen liikkui käyttäen jalkojaan, kuten se oli aina tehnyt, uskoen olevansa toukka ja jatkavansa elämäänsä sellaisena kuin se olikin. Mutta sen siivet eivät sallineet sen liikkua maassa samanlaisella ketteryydellä kuin aiemmin.
“Se mitä perhosentoukka kutsuu lopuksi, muu maailma kutsuu perhoseksi.”
-Lao Tzu-
Siipien paino
Perhonen, joka uskoi yhä olevansa toukka, ei ymmärtänyt sitä miksi sen elämästä oli tullut niin raskasta. Väsyneenä kantamaan siipiensä painoa, se päätti palata tuolle oksalle, jossa muutos oli tapahtunut. Tällä kertaa yrittäessään kiivetä puuhun, oli eteenpäin liikkuminen mahdotonta.
Tuulenpuuska tai mikä tahansa muu pieni, odottamaton sattuma työnsi sen takaisin. Perhonen, joka luuli olevansa yhä toukka, seisoi paikallaan ja katsoi ylös tuolle oksalle, joka näytti olevan hyvin kaukana. Sitten se alkoi itkeä epätoivoisesti.
Kuullessaan sen itkun, lähestyi kaunis, viisas, valkoinen perhonen sitä. Valkoinen perhonen tasapainotteli kukan päällä ja hetken se katseli sinistä perhosta sanomatta mitään. Kun sinisen perhosen itku laantui, valkoinen perhonen kysyi:
“Mitä tapahtui?”
“En pysty kiipeämään ylös tuolle oksalle. Aikaisemmin, vaikka se olikin vaikeaa, pystyin tekemään sen.”
“Mutta jos et pysty kiipeämään sille oksalle… ehkä pystyt lentämään sille.”
Sininen perhonen, joka luuli olevansa yhä toukka katsoi oudoksuen valkoista perhosta ja sitten itseään ja sen suuria, raskaita siipiään. Aivan kuten sinä päivänä, kun se tuli ulos kuorestaan, se liikutti niitä kovasti ja avasi ne.
Ne olivat niin isot ja kauniit. Sininen väri oli niin voimakas, että muuttunut perhosentoukka säikähti ja sulki ne taas nopeasti.
“Sinä rasitat jalkojasi, kun et käytä siipiäsi”, sanoi valkoinen perhonen lähtien lentoon avaamalla viisaat siipensä ja lentämällä pois elegantisti.
Lentoon lähteminen
Sininen perhonen katsoi ihaillen jokaista valkoisen perhosen liikettä ja pohti valkoisen perhosen sanoja. Tuolla hetkellä se alkoi ymmärtämään, että se ei ollut enää perhosentoukka ja ehkä noista raskaista siivistä voisi olla jotakin hyötyä.
Sininen perhonen avasi ne uudestaan ja tällä kertaa piti ne auki. Se sulki silmänsä ja tunsi tuulen hellivän niitä. Se tunsi, että nuo siivet olivat nyt osa sitä ja hyväksyi sen ettei se ollut enää perhosentoukka, ettei se voinut enää jatkaa sellaista elämää, maassa ryömimistä.
Sitten se avasi siipensä suuremmiksi ja suuremmiksi, joka kerta muuttuen enemmän perhoseksi ja vähemmän toukaksi. Se tarkkaili kauniita, melkein taianomaisen sinisiä siipiään. Pian se tajusi lentävänsä. Se liikkui hitaasti kohti oksaa.
Lentäminen oli paljon helpompaa kuin sen jalkojen raahaaminen, vaikka sen täytyi yhä hioa tekniikkaansa. Se havaitsi, että sen lentämisen pelko ei ollut sallinut sen hyväksyä sitä mikä se todella oli, siniseksi perhoseksi muuttunut perhosentoukka.
Tämä muutostarina kertoo perhosesta, joka luuli olevansa yhä toukka. Se on tarina kauniista, sinisestä perhosesta, jolla oli vahvat siivet ja joka kykeni lentämään virtauksia vastaan, keskellä myrskyä ja voimakkaita tuulia.
Sinisellä perhosella oli isot, kauniit, siniset siivet. Sinisen useissa eri sävyissä, taivaan vaaleimmasta väristä myrskyisimpään mereen. Mutta se ei edes tiennyt sitä.
“On olemassa päätöksiä jotka muuttavat elämää, ja elämiä jotka muuttavat päätöksiäsi.”
-Clara Molina-
Sinisen perhosen muutostarinan opetus
Muutos perhosentoukasta perhoseksi on yksi käytetyimmistä vertauskuvista sitkeydestä puhuttaessa. Perhoset ovat muutoksen symboleita, samalla kun ne kuvaavat myös haurautta ja mahtavuutta. Siitä syystä perhonen on muutostarinan luonnollinen päähenkilö.
Tämä muutostarina muistuttaa meitä siitä, että elämme muuttuvassa, dynaamisessa, jatkuvan kehityksen maailmassa ja olemme osa sitä. Mutta toisinaan, vaikka olemmekin muuttuneet ja meillä on voima muuttua, emme hyväksy sitä jostakin syystä: ehkä pelon, häpeän tai syyllisyyden takia…
“On mahdotonta olla aina sama ihminen, koska me elämme”. -Eloy Moreno-
Tässä tarinassa kaunis, vahva, sininen perhonen ei hyväksy sitä, ettei se ole enää perhosentoukka ja siten se ei pysty elämään siten kuin se olisi yhä. Yksi puoli sitä halusi muuttua, mutta toinen puoli pelkäsi muutosta ja yritti takertua sen menneisyyteen ja jatkaa elämää niin kuin se oli ennen muutosta.
Kesti jonkin aikaa hyväksyä ja huomata se mitä varten sen siivet olivat ja kuinka se pystyi elämään siitä eteenpäin. Se tarvitsi siihen hieman apua. Joskus muut näkevät vahvuutemme selvemmin kuin me itse.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
- Adolphs, R. (2013). The biology of fear. Current biology, 23(2), R79-R93.
- Ortunio, M. S., & Guevara, H. (2016). Aproximación teórica al constructo resiliencia. Comunidad y salud, 14(2), 96-105.
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.