On aina mahdollista luottaa uudelleen

Voitaisiin olla yhtä mieltä siitä, että itseensä luottaminen on tärkeämpää kuin luottaminen toisiin. Se voi kuulostaa karkealta ja päinvastaiselta kuin mitä vanhempamme ja opettajamme ovat meille opettaneet. K un olemme lapsia, luotamme hyvin paljon ympärillämme oleviin ihmisiin, mutta elämä tekee meistä joskus epäluuloisia, usein ilman syytä.

Näin tapahtuu vielä todennäköisemmin, jos meidät tai luottamuksemme on petetty, oli kyse sitten merkityksellisestä tosiasiasta tai siitä, että meistä puhuttiin pahaa selkämme takana sellaisten ihmisten toimesta joihin luotimme.

Meiltä ei vaadita luottamusta. Annamme luottamuksemme, koska meidän mielestämme se on arvo itsessään, jotakin kaunista, ja siitä syystä on tarpeen olla hereillä ja tietää kenelle luottamuksensa antaa. On tärkeää pitää silmänsä ja korvansa auki ja seurata uuden suhteen kehittymistä.

Se, että tulee petetyksi, on hyvin vaikea kokemus kenelle tahansa. Se tuntuu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä rehellisyyttämme ja hyviä aikeita kohtaan. Usein tämänkaltaisessa tilanteessa jotkut ihmiset “laskevat kaihtimet” ja mieluummin eristävät itsensä. Joistain tulee jopa jonkin verran antisosiaalisia ja he ovat mieluummin yksin, kenties peläten uutta petosta.

Mutta mietitäänpä, montako sellaista ihmistä olemme tavanneet? Ja kuinka monet sellaisista ihmisistä joihin luotamme, vain kasvattavat sitä? Jälkimmäisiä on varmasti huomattavasti enemmän kuin ensimmäisiä. Miksi siis sallia ensimmäisen vaikuttaa itseemme niin paljon? Se on hieman epäreilua, sekä muille että itsellemme, eikö olekin?

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi tuntea “iskua”. Kyse on siitä mitä tehdä seuraavaksi. Pitäisikö meidän hylätä kaikki ne, jotka yrittävät ottaa meihin kontaktia? Puolustaudummeko me jatkossa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ilmestyvät elämäämme myöhemmin? Tulemmeko välttämään toisia loputtomiin? Mitä jos menetämme jonkun ihanan ihmisen tai tilanteen, joka muuttaisi meidät paremmiksi? Tällaisen asenteen riski on liian suuri, vai mitä luulet?

Siispä kun suru poistuu, koska se tapahtuu väistämättä ja meidän on tarpeen kokea se, nähdään  vaivaa “palataksemme maailmaan”, jotta voisimme löytää uudelleen yhteyden niiden kanssa, jotka ovat sen arvoisia. Tehdään niin kuitenkin avoimin silmin ja pitäen luottamustamme kädessämme, jotta voisimme omistaa sen ihmiselle, joka sen todella ansaitsee.

On totta, että luottamus ei ole ilmaista. Se on ansaittu vuosien kokemuksen ja hyvien suhteiden kautta. Sellaisten suhteiden kautta, joita meillä on perheidemme, ystäviemme, työtovereidemme, esimiestemme, kauppojen omistajien ja jopa sellaisten tuntemattomien ihmisten kanssa, jotka olemme tavanneet metrossa ja joista tiedämme, että he tulevat pitämään meistä huolta, huolehtimaan tarpeistamme, auttamaan meitä kun he näkevät että meillä on vaikeuksia ja jotka hymyilevät kun näkevät että nauramme ääneen.

Emme voi aina katsoa maailmaa suurena, outona paikkana, joka on täynnä mahdollisia vaaroja ja kärsimyksiä. Tehdään siitä omamme ja luotetaan jälleen, avosylin, tarkkaavaisin vaistoin ja herännein sydämin.