Mielisairaus ei tee minusta väkivaltaista ihmistä

En ole väkivaltainen ihminen, tunnen vain olevani väärinymmärretty ja voimaton.

Surullista kyllä, mielisairauden ja väkivaltaisuuden välillä on aina ajateltu olevan vahva yhteys. Jopa niin vahva, että mielisairaudesta kärsiviä ihmisiä kohtaan on havaittavissa laajalle levinnyttä syrjintää ja hyljeksintää. Tämä taasen on valitettavasti luonut valtavan stigman mielisairauden ympärille.

Mielisairauksien laaja kirjo

Kun me ajattelemme mielisairautta, pulpahtavat mieleemme kaikkein vakavimmat sairaudet, kuten psykopatia, skitsofrenia ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta me emme tällöin tajua olemassa olevan monia sairauksia, jotka ovat paljon yleisempiä, kuten ahdistuneisuushäiriöt ja syömishäiriöt.

Mitä siis on meneillään? Miksi me uskomme mieleltään sairaiden ihmisten olevan väkivaltaisia? Vastaus löytyy väkivaltaisista sairauskohtauksista, joista olemme kuulleet. Ajattele esimerkiksi epävakaata persoonallisuushäiriötä. Tässä tapauksessa ihminen voi elää normaalia elämää, mutta hän saattaa vastata tiettyihin tilanteisiin väkivallalla. Tämä tapahtuu yleensä silloin, kun heidän oireensa eivät ole hallinnassa.

Tilanteeseen väkivaltaisesti vastaaminen ei kuitenkaan tee heistä aggressiivisia ihmisiä yleisellä tasolla. Tämä on yksinkertaisuudessaan reaktio tilanteeseen, jota he eivät osaa käsitellä, koska heillä on ongelma. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi pelätä jokaista ihmistä joka kärsii jonkinlaisesta mielisairaudesta, saati että tämä käytös olisi yleistä mielisairaiden ihmisten kohdalla.

98 % skitsofreniasta kärsivistä ihmisistä ei syyllisty väkivaltaisiin tekoihin elämänsä aikana.

Kuten jo mainitsimme, on mielisairauksien maailma varsin laaja, eivätkä kaikki näistä haasteista kärsivät osoita väkivaltaisuuden merkkejä koskaan. Ahdistuneisuushäiriöt ja masennus esimerkiksi ovat mielen sairauksia, jotka estävät ihmistä elämästä normaalia elämää. Pitäisikö meidän pelätä heitä? Ei, meidän ei pitäisi koskaan tehdä minkäänlaisia yleistyksiä mielisairauksien saralla, sen enempää kuin ihmisistä muutenkaan.

Eräissä lehdissä, kuten Journal of the Spanish Neuropsychological Association ja World Psychiatry, julkaistun tiedon mukaan ainoastaan 10 % mielisairauksista kärsivistä ihmisistä on osallisena jonkin kaltaisessa rikollisessa teossa. Tämä on melko valaiseva fakta.

Minä en ole väkivaltainen, mielisairaus vain on stigmatisoitu

Mielisairaudet on melko vahvasti stigmatisoitu, ja kysymys kuuluukin miksi niin on. Kaikki edellä mainitut tekijät ovat peräisin meidän omasta kulttuuristamme. Mielisairautta ympäröivää stigmaa vahvistetaan kirjojen, historian ja elokuvien välityksellä.

Lisäksi keskusten, joissa näitä sairauksia hoidetaan, on perinteisesti ajateltu olevan paikkoja, jotka pitäisi jotenkin erottaa muusta yhteiskunnasta, koska niiden asukkaat voivat mahdollisesti olla vaarallisia. Ennen ajateltiin (onneksi nykyään vähemmässä määrin), että psykiatrisissa hoitolaitoksissa on ihmisiä, jotka voisivat aiheuttaa vakavaa vahinkoa hetkenä minä tahansa, johtuen heidän kontrollin puutteestaan.

Media tuo ilmi ja maalaa huomattavasti epätavallisemman, mutta negatiivisemman todellisuuden, erityisesti mielisairauksista. Tämä luo lähes saatanallisen kuvan heistä, mikä puolestaan johtaa täysin perusteettomaan pelkoon yhteiskunnassa.

Tutkaillaanpa esimerkkinä Beth Thomasin tapausta, tytön joka kärsi pahoinpitelystä isänsä käden kautta lapsuudestaan lähtien. Tämä laukaisi hänessä erään psykopatian muodon. Bethin tapaus ravisteli koko maailmaa ja pelästytti hänen vanhempansa ja perheenjäsenensä. Hänen ongelmansa aiheutti jokin sellainen, mitä hän ei itse valinnut. Nykyisin hän on tervehtynyt ja elää normaalia elämää.

Minun mielisairauteni ei estä minua elämästä sinun kanssasi yhteiskunnassa, saati että olisi este meidän yhdessä työskentelyllemme. Toisaalta taasen sinun ennakkoluulosi on ainut rajoite, jonka minä olen kohdannut.

On totta, että Beth osoitti väkivaltaista käytöstä, mutta ainoastaan omaa perhettään kohtaan. On harvinaista löytää tämän kaltaista käytöstä kohdistettuna yhteiskuntaan yleisesti. Potilasta lähimpänä olevat ihmiset kokevat vaikutukset kaikkein vahvimmin. Mutta sairauttaan lukuun ottamatta, hän on ihminen siinä kuin sinä ja minä, eikä ole olemassa mitään syytä pelätä häntä.

Pitäessämme tämän kaiken mielessämme, tarkoittaa mielisairaudesta kärsivän ihmisen pelkääminen ainoastaan, että katsot heidän sairauttaan väärällä tavalla. Eivät kaikki häiriöt ja sairaudet ilmene väkivaltaisuuden siivitteleminä, eikä kaikkea väkivaltaa kohdisteta yhteiskuntaa kohtaan.

Voitko kuvitella kärsiväsi jonkinlaisesta mielenterveyden häiriöstä ja kaikkien karttavan sinua, aivan kuin sinulla olisi rutto, vaikka et ole väkivaltainen ihminen? Tämä luultavasti tekisi tilanteestasi entistä huonomman. Näin ollen syvempi ymmärrys mielen sairauksista on myönteistä, niin meille itsellemme kuin niille, jotka niistä kärsivät. Me emme tule koskaan pystymään auttamaan heitä, mikäli emme ymmärrä heitä.