Mielenterveyden ylidiagnostiikka: mitä se on ja miksi sitä tapahtuu

26 elokuu, 2020
Joidenkin tilastojen mukaan mielenterveyshäiriöt ovat kasvaneet hälyttävästi. Monet kuitenkin ajattelevat, että itse mielenterveyshäiriöt eivät ole lisääntyneet, vaan niiden diagnoosiherkkyys on muuttunut. Seurauksena on, että monet ihmiset käyttävät tällä hetkellä lääkkeitä sellaisen poikkeaman korjaamiseksi, joka ei ole kliinisesti merkitsevä.
 

Mielenterveyden ylidiagnostiikka on ilmiö, joka liittyy pyrkimykseen muuttaa patologiseksi yksilön sellainen käyttäytyminen, joka yksinkertaisesti johtuu sellaisesta henkisestä pahoinvoinnista, jota ei voida luokitella mielenterveyshäiriöksi. Tätä tapahtuu psykiatrian alalla ja johtaa virheellisten diagnoosien lisäksi myös lääkkeiden käyttämiseen silloin, kun se ei ole tarpeellista.

Diagnoosi on ollut jo pitkään yksi psykiatrian vaikeimmista näkökohdista. Tämä johtuu siitä, että kyseessä on erittäin subjektiivinen ala, jossa psykiatri määrittelee oman havaintonsa ja epätarkkojen instrumenttien perusteella, mikä henkilöllä on. Näissä olosuhteissa esiintyy usein virheitä, jotka johtavat ilmiöön, jota kutsutaan mielenterveyden ylidiagnostiikaksi tai ylidiagnosoinniksi.

Toisaalta laajimmin hyväksytty viitteellinen instrumentti on mielenterveyshäiriöiden diagnostinen ja tilastollinen käsikirja DSM (eng. Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders). Tämän käsikirjan on puolestaan suunnitellut psykiatrien ryhmä, ja melkein kaikki heistä amerikkalaisia, ja häiriön määritelmästä ja sisällyttämisestä on päätetty äänestämällä. Sen ensimmäisessä versiossa oli vain 60 häiriötä; viimeisimmässä eli viidennessä painoksessa niitä on yli 500.

“Hän, joka tuntee vain lääketieteen, ei tunne edes lääketiedettä.”

-José de Letamendi-

Mielenterveyden ylidiagnostiikka on mielenterveysalalla esiintyvä merkittävä haitta, sillä se johtaa potilailla turhien lääkkeiden käyttöön

Esiintyykö mielenterveysalalla ylidiagnostiikkaa?

Kaikki osoittaa siihen, että mielenterveyden ylidiagnostiikka on todellinen ilmiö. Jos pidämme kiinni DSM:n uusimmasta painoksesta, asiantuntijat ovat ilmoittaneet, että jopa 70 prosentilla väestöstä olisi jonkinlainen mielenterveyshäiriö, ja siksi myös tämän 70 prosentin olisi otettava jonkintyyppisiä lääkkeitä.

Lisäksi uusin painos, DSM-5, sisältää oletettuja häiriötä, jotka ovat jopa ammattilaisten keskuudessa kyseenalaistettuja. Esimerkiksi se sisältää kokonaisuuden nimeltään “psykoosin riskioireyhtymä“, joka puolestaan olisi oireyhtymä, jossa esiintyisi piirteitä, jotka lisäävät psykoosia kehittämisen riskiä tulevaisuudessa merkittävällä tavalla, mikä taas sallisi antipsykoottisten lääkkeiden käytön.

Lähes kaikki voivat periaatteessa kärsiä tästä oireyhtymästä. Suurin osa meistä on kohdannut tilanteita, jossa “tunnemme tulevamme hulluiksi”, mutta näin ei todellisuudessa käy. Tulevaisuudessa mahdollisesti esiintyvän häiriön hoitaminen on järjetöntä. Se on kuin verenpainelääkkeiden antaminen korkeasta verenpaineesta kärsivän henkilön lapselle, koska hänellä on riski sairastua kyseiseen tautiin.

Toinen esimerkki tämän käsikirjan monista omituisista diagnooseista olisi ”luonteen toimintahäiriö dysforian kanssa”. Yksinkertaisella suomen kielellä tämä tarkoittaisi yksinäistä sutta, itsekästä ja ei kovin empaattista ihmistä. DSM:n mukaan myös tämä häiriö ansaitsisi lääkityksen, siinä missä todellisuudessa se on joidenkin ihmisten tavallinen luonne. Lisäksi DSM:n uusimman version mukaan silloin, jos ihminen on erittäin surullinen yli viikon ajan hänelle tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen, hänelle voidaan diagnosoida masennus.

Paha olo ja mielenterveyshäiriöt

Rajoja terveyden ja sairauden välillä ei voida mielen tasolla määritellä niin tarkasti. Meidän on aloitettava siitä ajatuksesta, että “normaali” on erittäin subjektiivinen käsite ja liittyy aina tiettyyn kontekstiin. On myös huomattava, että jonkinlainen paha olo on ihmisyyteen tyypillisesti kuuluva elementti, sillä eläminen on kulkemista epävarmuuden läpi.

Emme koskaan saa kaikkea haluamaamme, emmekä koskaan voi saavuttaa täydellistä tasapainoa. Me kaikki käsittelemme myös tiettyä pahaa oloa, koska kuolema on aina läsnä ja tämä on kaikille meille julma pakko. Kukaan ei voi vältellä edes jonkinlaista turhautumista olosuhteissa, jotka eivät voi muuttua, ja meillä kaikilla on jonkin verran itsekkyyttä tai pahaa sisällämme.

On ymmärrettävää, että käymme läpi sellaisia vaiheita, joissa suru vallitsee muita tunteita tai joissa ahdistus vallitsee muita tunteita. Joidenkin psykoanalyytikoiden mielestä on itse asiassa täysin normaalia, että meillä voi olla jopa kolme psykoosijaksoa elämämme aikana, jos olemme kohdanneet tai käymässä läpi tiettyjä psykoosille laukaisevia tekijöitä. Joten ehkä tästä samaisesta syystä erilaista pahaa oloa, joka on täysin normaalia, käsitellään häiriöinä, ja tästä samaisesta syystä alalta löytyy myös paljon mielenterveyden ylidiagnostiikkaa.

Jaksoittainen suru, masennus ja henkinen pahoinvointi ovat osa ihmisyyttä, jota hyvin harva kykenee välttelemään koko elämänsä ajan

Pahan olon ja mielenterveyshäiriöiden käsittely

Vielä jonkin aikaa sitten tilanteet, kuten suru, jota ihminen käy läpi läheisen menetyksen jälkeen, vastaanotettiin siitä kärsivän välittömässä ympäristössä. Perhe ja ystävät ottivat osaa tähän pahaan oloon; he pitivät normaalina sitä, että omainen käy läpi kärsimyksen aikaa, ja tämä hyväksyttiin ja surua siedettiin. Nykyään nämä sosiaaliset tukimekanismit ovat kuitenkin heikentyneet.

Tällä hetkellä tunteellista kipua on paljon vaikeampi ilmaista ja usein siitä kärsivät näkevät itsensä vain olosuhteissaan. Samoin monet ihmiset eivät enää edes salli surua ja kärsimystä sen ennakko-oletuksen edessä, joka määrää meitä “voimaan hyvin” ilman rajoja. Ulospääsy tällöin on psykiatrin puoleen kääntyminen ja sen pillerin ottaminen, jonka hän meille antaa.

Lääkkeet täyttävät tämän hyvän tai huonon tehtävän ja auttavat hallitsemaan yksilöllistä ja kollektiivista pahaa oloa. Mielenterveyden ylidiagnostiikka on kaksisuuntainen todellisuus. Yhtäällä ovat perinteiset psykiatrit, jotka noudattavat vain hyvin kapeaa diagnostiikan ja intervention kenttää. Toisaalla taas ovat ne ihmiset, jotka kärsivät ja kieltäytyvät ymmärtämästä kipuaan. Siksi he kääntyvät sellaisen avun puoleen, joka auttaa heitä estämään pahaa oloa.

 

Bianco, A., & Figueroa, P. (2008). Sobrediagnóstico, derechos vulnerados y efectos subjetivos. Ethos educativo, 43, 64-79.