Koronaviruksesta selviytyneen syyllisyydentunne: lisääntyvä ilmiö

Miksi minä olen selviytynyt koronaviruksesta, mutta sukulaiseni ei? Miksi minulla ei ole ollut oireita tuskin ollenkaan, kun toisilla ne ovat vakavia? Monet ihmiset ovat alkaneet kärsiä tämänhetkiseen pandemiaan liittyvästä eloonjääneiden syyllisyydentunteesta.
 

Tämänhetkiseen kriisitilanteeseen liittyy monia mielenterveyden ilmiöitä, ja uusia tulee esille koko ajan. Edes psykologian alalta ei voida ennustaa tarkalleen, millaisia vaikutuksia tulemme edestämme löytämään. Ne ilmestyvät vähitellen, päivä päivältä, ja yksi uusimmista, joka alkaa valitettavasti olla tuttu yhä useammille, on koronaviruksesta selviytyneen syyllisyydentunne.

Tämä voi tulla monille yllätyksenä. Joka kerta kun kuulemme ihmisestä, joka on selviytynyt koronaviruksen aiheuttamasta taudista, tunnemme suurta iloa ja toivoa. Olemme kuulleet esimerkiksi Alberto Bellucin, 101-vuotiaan italialaisen miehen tapauksesta; hän pääsi pois tehohoidosta ja on nyt taas perheensä kanssa kotona. Hän on onnekas, ja hänen perheensäkin on onnellinen.

Kaikki eivät kuitenkaan koe näitä tunteita. Päinvastoin, monet kysyvät itseltään: Miksi minä olen hengissä mutta isäni ei ole? Miksi minä selvisin hengissä mutta veljeni menehtyi? Mikä selittää sen, että tämän taudin seuraukset eivät olleet minulle vakavat, mutta monet muut ihmiset kamppailevat nyt hengityslaitteessa? Jälleen kerran voimme todeta, kuten kaikissa kriisitilanteissa, että jokainen ihminen kokee tällaisen tapahtuman omalla tavallaan.

Kaikenlaiset tunteet ovat valideja, ja meidän on oltava niille avoimia. Jos olemme itse yksi niistä ihmisistä, joka tuntee syyllisyyttä selviytymisestään, meidän täytyy hakea apua. Ihan ensimmäiseksi on ymmärrettävä, että kyseessä on kriisitilanteisiin liittyvä tunnettu psykologinen tila: selviytyjän syyllisyydentunne.

Kyynel naisen poskella.

Mitä koronaviruksesta selviytyneen syyllisyydentunne oikein pitää sisällään?

Emme varmastikaan ole väärässä kun sanomme, että tämänhetkisten olosuhteiden vallitessa ahdistus pesii meissä kaikissa jollain tasolla. Ihmiset eivät kuitenkaan tunne ja tuo sitä ilmi samalla tavalla, vaan se ilmenee monin eri tavoin.

On niitä ihmisiä, jotka tuskin voivat nukkua yöllä. Sitten on niitä, jotka viettävät päivän makuuasennossa sohvalla, melkein kuin horroksessa, tehden mahdollisimman vähän mitään. Heidän päivänsä kuluu television katseluun, syömiseen ja tekstailuun.

Jotkut taas ovat ihan yliaktiivisia. Heille on tärkeintä, että koko ajan on jotain tekemistä, jolloin nykytilannetta ja -olosuhteita ei tarvitse juurikaan ajatella. Mitä enemmän puuhaa, sen parempi. He ovat luultavasti kärsineet ahdistuksesta jo aiemmin, ja he tekevät nyt parhaansa selvitäkseen tästä monimutkaisesta tilanteesta.

Koronaviruksesta selviytyneen syyllisyydentunne on ilmiö, jota voidaan nähdä jo verrattain paljon kaikissa näissä ahdistustyypeissä. Tutkitaanpa tarkemmin, mikä tämä ilmiö oikein on ja mistä se saa alkunsa.

Miksi minä?

Koronaviruskriisin edetessä kuulemme yhä enemmän tarinoita, jotka jäävät sekä yksilön mieleen että kansakunnan muistiin. Tämä kärsimys nimittäin kuuluu meille kaikille, koska pandemia ei tunne valtioiden rajoja, kansallisuuksia tai sosiaalisia luokkia. Se on asettunut elämäämme ja se valitsee uhrinsa, joista suurin osa on ikääntyneitä tai joilla on jo jotain aikaisempia sairauksia. Valitsee se silti uhreikseen sellaisiakin, jotka ovat nuoria ja terveitä, ja joilla on vielä elämä edessään.

 

Mutta me kaikki olemme arvokkaita ja tärkeitä. Meitä kaikkia tarvitaan ja rakastetaan. Näin ollen ne, jotka kärsivät koronaviruksesta selviytyneen syyllisyydentunteesta, kärsivät siitä useista syistä. Ensinnäkin siksi, että läheisen menettäminen ei ole koskaan helppoa. On pariskuntia, joissa vain toinen osapuoli on selviytynyt viruksesta. On ihmisiä, jotka ovat menettäneet viruksen takia vanhempansa, ja on ihmisiä, jotka ovat menettäneet sille lapsensa.

Tällaisissa tilanteissa on tavallista kokea ulkopuolisuuden tunnetta, vihaa, ymmärtämättömyyttä ja syyllisyyttä. Miksi minulle ei käynyt kuinkaan ja he menehtyivät? Toisaalta on myös niitä, jotka eivät ole menettäneet ketään läheistä koronaviruksen takia, mutta silti kärsivät syyllisyydentunteesta jos he itse ovat siitä selviytyneet. Heihin vaikuttaa tuntemattomien ihmisten menetys, joista he ovat ehkä kuulleet uutisissa tai lukeneet sosiaalisessa mediassa.

Kriisistä selviytyneen syyllisyydentunne: oireyhtymä, joka on saanut uuden muodon koronaviruskriisin myötä

Tämänhetkinen koronaviruskriisi on meille uudenlainen tilanne, ja on väistämätöntä, että selviytyjän syyllisyydentunne nousee oireyhtymänä esiin tässäkin tapauksessa.

Tämä oireyhtymä tai tila syntyy aina traumaattisen tapahtuman jälkeen. Nämä tapahtumat voivat olla mm. henkilöön kohdistunut aggressio, sota, luonnonkatastrofi, liikenneonnettomuudet jne. Niistä selviytyminen, samalla kun muut ihmiset eivät selviä, asettavat selviytyjän syyllisyyden, kärsimyksen ja jatkuvan stressin tilaan. Selviytyjillä voidaan huomata seuraavia oireita:

 
  • Ärsytys, huono mieliala.
  • Unettomuus.
  • Matala motivaatiotaso.
  • Psykosomaattiset häiriöt, kuten päänsärky, lihaskipu jne.
  • Epätodellisuuden tunne.
  • Flashbackit eli takaumat, jotka ovat muistoja traumaattisesta tapahtumasta.

Koronaviruksesta selviytyneen tapauksessa oireet voivat olla samat. Ehkä monimutkaisin asia on se, että koronaviruskriisi jatkuu edelleen, se on yhä keskuudessamme eikä sitä vieläkään voida siirtää taka-alalle tai alkaa kunnolla prosessoimaan.

Nainen auringonlaskussa.

Mitä voin tehdä, jos tunnen syyllisyyttä sairauden päihittämisestä?

Ensinnäkin on ehdottoman tärkeä muistaa, että tämän tunteen kokeminen on täysin normaalia. Varsinkin, jos olemme menettäneet jonkun meille läheisen ihmisen. On täysin ymmärrettävää tuntea näin. Ensimmäinen askel edessämme on surra tuota menetystä ​​hyväksymällä omat tunteet, itkemällä ja pyytämällä (mahdollisuuksien mukaan) lähimmäistemme tukea.

On tärkeää hyväksyä todellisuus antamatta syyllisyydelle valtaa. Toisaalta, yksi tapa vähentää ristiriitoja omassa mielessä tai tyhjyyden ja epätodellisuuden tunnetta on olla yhteydessä muihin ihmisiin löytääksemme turvapaikan. Meidän on muistettava arvomme, tarkoituksemme ja prioriteettimme. Sekin voi auttaa, että me itse tarjoamme tukeamme perheellemme ja ystävillemme, sillä muistakaamme, että hekin ovat menettäneet heille läheisen ihmisen. Puhuminen ja tunteiden purkaminen heidän kanssaan voi keventää taakkaa hartioillamme.

Rutiinien ylläpitäminen, omien tunteiden hyväksyminen ja uusien tavoitteiden asettaminen tulevaisuuteen antaa meille mahdollisuuden sitoa itsemme takaisin todellisuuteen. Muistakaamme, että on asioita jotka yksinkertaisesti eivät vain ole meidän hallinnassamme, ja nuo asiat meidän on vain hyväksyttävä, sillä me emme voi niitä muuttaa. Kun hyväksymme asiat niin kuin ne ovat, voimme päästää niistä irti.