John Lennon ja masennus: laulut, joita kukaan ei ymmärtänyt

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Sergio De Dios González

Kirjoittanut Valeria Sabater

Viimeisin päivitys: 08 lokakuuta, 2024

John Lennon kulutti suuren osan elämästään pyytäen apua. Hän teki tämän 60-luvulla laulullaan ”Help!”, ja uudestaan sävellyksellään: “Help Me to Help Myself”. Kaikkein ihanteellisin, vallankumouksellisin ja inspiroivin Beatlesin jäsen piilotti traumaattisen, synkän, mutta silti niin inspiroivan puolen itsestään.

Sanotaan, että suru on voimakas tunne, liekki historian kaikkein mieleenpainuvimpien taiteellisten luomusten takana. Voimme nähdä tämän esimerkiksi Janis Joplinissa. Hän oli voimakasääninen laulaja, mutta hänen aikainen kuolemansa jätti meille muiston surullisesta nuoresta naisesta, joka kummallista kyllä auttoi maailmaa olemaan hieman onnellisempi paikka.

The Beatles teki saman, mutta paljon universaalimmalla tavalla. Yhtyeen musikaalinen, kulttuurinen ja sosiaalinen vaikutus oli valtava. Mutta monet ihmiset eivät nähneet surua joka piiloutui ryhmän kaikkein älyllisimmän jäsenen taakse: John Lennonin. 

Kaikki jotka tunsivat hänet hyvin tiesivät, että hänen sisällään väijyi jotain. Se jokin oli itsetuhoisa, musertava varjo, joka johdatti hänet henkilökohtaiseen eristykseen, joka kesti melkein viisi vuotta.

Kummallista kyllä, yksi hänen viimeisistä lauluistaan jonka hän kirjoitti ennen kuin Mark David Chapman murhasi hänet The Dakota -rakennuksen sisäänkäynnillä, oli todiste siitä, että hän oli raivaamassa tietään ulos tuosta mustasta aukosta, ja oli etsimässä uutta mahdollisuutta. Hän oli täynnä toivoa ja ja hän alkoi jälleen uskomaan itseensä:

“Dear John
Don’t be hard on yourself
Give yourself a break
Life wasn’t meant to be run
The race is over, you’ve won.”

“Hyvä John,
Älä ole niin ankara itseäsi kohtaan
Anna itsellesi mahdollisuus
Elämän ei ole tarkotus olla kilpajuoksu
Kilpa on ohi, olet voittanut.”

John Lennon ja hänen ikuinen avunhuutonsa

Kun John Lennon kirjoitti sanat laululle ”Help!”, muut bändin jäsenet olivat hieman yllättyneitä, mutta kukaan ei ajatellut sitä sen enempää. Se kuulosti hyvältä, ja se oli myöskin osa heidän myydyimpiä albumeitaan.

Siitä tuli myös elokuvan nimi, jonka he tekivät vuonna 1965. Mutta tämän laulun sanat sisälsivät Lennonin käsittelemää stressiä sekä ulkoista painetta jota hän tunsi, sillä asiat etenivät liian nopeasti eikä hän kyennyt käsittelemään tätä nopeutta.

Vuosia myöhemmin Playboy -lehti haastatteli Paul McCartneyta, jossa hän sanoi, että hän ei kyennyt näkemään mitä hänen ystävänsä ja hänen bändinsä jäsen joutui käymään läpi.

Lennon pyysi apua, mutta hän eli maailmassa, joka oli täynnä ihmisiä jotka eivät kuulleet. Hänen kirjoittamassaan laulussa hän puhui avoimesti epävarmuudestaan, masennuksestaan ja tarpeestaan että joku auttaisi häntä, että joku auttaisi häntä saamaan jalat takaisin maan pinnalle.

John Lennonin trauma

On ihmisiä, jotka sanovat että osa hänen elinikäisestä ahdistuksestaan ja ikuisesti piilotetusta surustaan saattoi olla peräisin hänen lapsuudestaan. Hänen isänsä oli merimies, joka jätti perheensä varhain. Myöskin Lennonin äiti jätti hänet yksin, ja hänen oli elettävä tätinsä ja setänsä luona.

Vuosia myöhemmin, kun hän oli juuri korjaamassa suhdettaan äitiinsä, hän joutui todistamaan tämän kuoleman. Humalainen poliisi ajoi hänen ylitseen autolla, tappaen hänet välittömästi. Tällä oli valtava vaikutus Johniin, ja hän kantoi tätä tapahtumaa mukanaan lopun elämäänsä.

Lennonin elämänkerran kirjoittajat sanovat, että hän investoi itsensä musiikille niin syvästi päästäkseen tragediasta ylitse. Hänen intohimonsa taidetta kohtaan oli tullut hänen äidiltään. Hänen äitinsä opetti hänelle kuinka soittaa useita eri instrumentteja. Hän oli se, joka antoi Johnille tämän lumoavan asian. Ja John omisti äidilleen yhden intiimeimmistä lauluistaan: Julia.

John Lennon ja primaalihuutoterapia

Kun The Beatles hajosi vuonna 1970, kaikkien muiden jäsenten – Paul McCartneyn, Georgen ja Ringon – oli tehtävä suhteellisen tarttuvia albumeita jatkaakseen menestystään. Mutta John Lennon ei kyennyt seuraamaan tuota polkua.

Maailma oli täynnä ääniä, liikkeitä, epäoikeudenmukaisuuksia ja sosiaalisia risteyksiä, jotka hän tunsi todella syvällisesti. Tämä sai hänet raivostumaan. Hän alkoi olemaan poliittista tekopyhyyttä vastaan ja hyökkäsi nuoria faneja vastaan jotka ihannoivat häntä ja muita rokkitähtiä.

Yhdessä albumeistaan hän ilmaisi todella raa’asti ajatuksensa tämän uuden vaiheen aikana: En usko taikaan… En usko Elvikseen… En usko Beatlesiin… Unelma on ohi… Ennen olin mursu, nyt olen John…

Musiikin tekeminen ei motivoinut häntä enää. Se ei tuonut hänelle iloa tai tyydytystä. Se oli hänen silmissään vain pelkkää bisnestä, ja hän tunsi olevansa loukussa, lukittuna vankilaan jossa hän tuhosi itseään alkoholilla ja LSD:llä.

Mutta eräs asia mitä monet eivät tiedä, on että sen jälkeen kun hän oivalsi ettei musiikki, meditointi eivätkä huumeet voineet sammuttaa hänen katkeraa suruaan, John Lennon alkoi käymään psykoterapeutti Arthur Janovin puheilla. Tämä tunnettu psykoterapeutti kehitti primaalin huutoterapian, strategian jonka tarkoitus oli hoitaa psykologisia traumoja primaalin huutamisen ja psykodraaman avulla.

Tämä harjoitus, kuten monet muutkin katarttiset, ilmaisevat terapiat, keskittyvät siihen ajatukseen että voimme tuoda kaikki tukahdetut kivut pintaan ja ratkaista ne esittelemällä ongelmaa ja ilmaisemalla kipua, joka sen mukana ilmaantuu.

John Lennon käytti tätä terapiaa vuosia, ja sillä oli hyviä seurauksia. Tätä kesti tarpeeksi kauan, niin että yksi hänen viimeisistä lauluistaan oli tämän terapeuttisen matkan suora tulos, joka toi hänelle suurenmoisen sisäisen sovinnon.

Tämän laulun nimi oli ”Mother”.