Itsekkyydestä itsensä rakastamiseen Aristoteleen mukaan
Aristoteles sanoi kerran, “hän ihmetteli tulisiko ihmisen rakastaa eniten itseään vai toisia.” Tämä viisas kreikkalainen filosofi oletti itsekkyydellä ja sen intiimiydellä olevan ainutlaatuinen suhde itsensä rakastamisen kanssa. Mitä sanot, jos perehtyisimme päätelmään hieman tarkemmin?
Ennen kuin jatkamme, on hyvä mainita, että tämä artikkeli keskittyy Aristotelen kuuluisaan työhön Nikomakhoksen etiikka. Tarkemmin, hyppäämme suoraan yhdeksännen kirjan kahdeksanteen lukuun, jonka otsikkona on “Itsekkyys tai itsensä rakastaminen.”
Itsensä rakastaminen Aristoteleen mukaan
Läpi laajan työnsä, tässä luvussa Aristoteles alkaa päästä siihen, mitä hyveellisen ihmisen tulisi olla. Työssään kirjailija keskittyy vertailemaan itsensä rakastamista ja itsekkyyttä.
Filosofi uskoo tosiasioiden olevan ristiriidassa itsekkyyden teorioiden kanssa. Jos todellakin on totta, että parhaan ystävän rakastaminen on hyveellistä, Aristoteles ajattelee myös itsemme olevan parhaita ystäviä, joita voimme saada. Toisin sanoen, olet itsesi paras ystävä. Niinpä, hän ihmettelee: onko itsekästä rakastaa itseään? Loogisesti, läheisin suhde jota ihmisillä voi olla on suhde itsensä kanssa. Kenen kanssa elät 24 tuntia vuorokaudessa ja kenen kanssa sinun on pärjättävä, olipa mielialasi mikä tahansa?
Aristoteles vaatii kahdenlaista itsekkyyttä
Luodessaan rakkauden sääntöjä, tämä filosofi aloittaa kahdesta selityksestä, jotka hän löytää itsekkyydelle. Jos hän todellakin uskoo termillä olevan halventava ja häpeällinen näkökohta, hän myös nostaa esiin paljon suuremman muuttujan.
Ensimmäinen itsekkyys, jonka Aristoteles osoittaa, on keskittynyt rakkauteen maallisia asioita kohtaan. Filosofi rinnastaa tällaisen toiminnan kylään, toisin sanoen enemmistöön, jota hän kutsuu mauttomaksi. Tämä on epäilemättä seuraus klassisesta yhteiskunnasta, kuten muinaisessa Kreikassa.
Aristoteles määrittelee tällaisen itsekkyyden huoleksi, joka keskittyy ruumiillisiin nautintoihin. Toisin sanoen, nämä ihmiset pitävät rikkautta, kunnianosoituksia ja tavaroita itselleen tärkeimpinä. He osoittavat todellista omistautumista tavaroiden keräämiselle, ja ajattelevat arvokkaan tavaran olevan aina parempi. Heidän ainoa päämäärä elämässä on tyydyttää intohimot ja halut, mitä Aristoteles pitää järjettömimmän sielumme osan kuuntelemisena. Aristoteles huomauttaakin tavan olevan varsin mauton ja valitettavan yleistynyt.
Haluamme jatkaa puhumalla Aristoteleen tarkastelemasta toisesta itsekkyydestä. Kuinka emme voi kutsua itselleen, keholleen ja sielulleen omistautunutta ihmistä itsekkääksi? Ihmistä, joka etsii viisautta, oikeudenmukaisuutta ja kauneutta? Myös he haluavat täyttää tarpeensa ja saavuttaa tavoitteensa elämässä.