Hollywood: toinen menneisyys ja uusi nykyisyys

12 helmikuu, 2021
Hollywood on yksi niistä sarjoista, jotka ovat onnistuneet jakamaan kriitikoiden mielipiteet kahtia. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että kyse on vain uudelleen kirjoitetusta tarinasta, ja että sen vaatimukset piilevät juuri siinä runollisessa oikeudenmukaisuudessa, joka hämärtää kyseisen aikakauden rooleja.

Vain seitsemässä jaksossa Hollywood on onnistunut kirjoittamaan menneisyyden uudelleen. Ian Brennanin ja Ryan Murphyn Netflixille tuottama uusi sarja on jakanut kriitikot täysin kahtia: joko rakastat sitä tai vihaat sitä. Monille se on raapaissut vain pintaa ja jäänyt siihen uudelleen kirjoitetun glamourin, mutta myös eriarvoisuuden leimaaman aikakauden kuvitteellisuuteen.

Hollywood tuo meidät takaisin aikaan, jolloin elokuva-ala eli täyttä loistoaan ja oli äärimmäinen viihteen muoto. Sarja kutsuu meidät matkustamaan Hollywoodin 1940- ja 1950-luvuille, kaupunkiin, jossa unelmat tuntuivat olevan valmistettuja elokuvateollisuudessa ja jossa tähdet rinnastettiin jumaluuksiin.

Mutta kaukana tuosta jumalallisesta ulkonäöstä pinnan alla piili huomattavasti synkempiä tarinoita. Sarja alkaa esittelemällä meille suhteellisen julman, hetkellisen ja epäoikeudenmukaisen maailman, jotta voisimme vihdoin kuvitella mielessämme miltä Oscar-gaala näyttäisi tänä päivänä, jos menneisyys olisi kirjoitettu uudelleen. Unelmien kaupungissa voimme kaikki kuvitella.

Palimpsesti: totuuksia ja valheita

Kun sanomme, että Hollywood on uudelleen kirjoitettu tarina, tarkoitamme, että se kirjoittaa todellisuuden päälle uuden tarinan. Tässä mielessä palimpsesti-käsite on luultavasti sopivin. Palimpsesti on käsikirjoitus, joka on pyyhitty pois niin, että sen päälle voidaan kirjoittaa uusi käsikirjoitus – vaikka samalla se säilyttäisikin joitakin samankaltaisuuksia tai jälkiä alkuperäisestä tai aiemmasta versiosta.

Todellisuudessa jokaisesta tositarinaan perustuvasta tarinasta löytyy jonkin verran palimpsestia, koska vaikka sillä olisi olemassa todellinen tausta, näihin tarinoihin on tapana kietoa myös fiktiota tai mielikuvitusta. Hollywoodin tapauksessa näemme selvästi sen aikakauden, jonka se aikoo kirjoittaa uudelleen; aikakauden, jolloin valkokankaalle heijastetuilla kauniilla kasvoilla ja kuvilla oli enemmän merkitystä kuin tulkitsevalla laadulla. Näistä tunnistamme joitakin tunnettuja hahmoja, kuten Rock Hudson tai Vivien Leigh. Mutta suurin osa siitä mitä näemme on puhdasta fiktiota.

Ryan Murphyn fanit tietävät varmasti hyvin, että käsikirjoittaja on suuri kyseisen aikakauden kultaisten vuosien fani ja että hän ihailee erityisesti näyttelijä Bette Davisia. Menemättä sen pidemmälle, vuonna 2017 hän esitteli meille sarjassa FEUD: Bette ja Joan tarinan yksistä aikakauden puhutuimmista vihamiehistä.

Ehkä tästä syystä jotkut katsojat ja kriitikot odottivat näkevänsä sarjassa murskaavaa kritiikkiä kyseisestä aikakaudesta ja sen elokuvateollisuudesta. Sarjassaan FEUD: Bette ja Joan Murphy loi uudelleen saman ympäristön ja sen näyttelijättäret, mutta hän kohdisti suoraan näiden näyttelijättärien välillä vallitsevan vihan sen merkittävimpiin syyllisiin esittäen ankaraa kritiikkiä tuon ajan elokuvateollisuutta kohtaan.

Hollywood ei kuitenkaan seuraa samoja jalanjälkiä; historia voidaan kirjoittaa uudelleen useilla eri tavoilla, ja siinä voi olla suhteellisen paljon todellisuutta kuvaavia yksityiskohtia tai sitten – koko tarina voi olla keksitty uudelleen alusta alkaen.

Tässä mielessä Hollywood on voinut tuoda monilla katsojilla mieleen Quentin Tarantinon viimeisimmän elokuvan Once Upon a Time in Hollywood. Ei tosin yhteisen ajan tai teeman käsittelystä – vaikka ala on hyvin läsnä molemmissa – vaan siitä, että se aloitti jostakin todellisesta ja traagisesta antaakseen sille satumaisen lopun.

Hollywood on vain satu, vaikkakaan ei kritiikittä. Se esittää hienovaraista kritiikkiä, joka piilee pikemminkin tarinan uudelleen kirjoittamisessa kuin suoranaisessa kritiikissä. Puhumme siis kritiikistä, joka piilee juuri tässä menneisyyden muutoksessa, siinä runollisessa oikeudenmukaisuudessa, joka muuttaisi ikuisesti nykyisen elämämme. Samalla tapaa sen synnyttämästä kahtiajaosta huolimatta yleisöt ja kriitikot ovat yleisesti ottaen olleet monissa tapauksissa yksimielisiä sarjan miljöön ja lavastuksen onnistumisesta.

Hollywood tuo meidät takaisin aikaan, jolloin elokuva-ala eli täyttä loistoaan ja oli äärimmäinen viihteen muoto

Entä jos…

Entä jos… Se on Hollywoodia. Ja jos asiat olisivat olleet toisin, ja jos homoseksuaalisuus ei olisi ollut ongelma, ja jos tähdet olisivat voineet elää elämäänsä ilman seurauksia, ja jos rasismia ei olisi ollut olemassa…

Elokuva-ala ei kenties enää tänä päivänä ole niin saavuttamaton tavoite, eikä tähtien elämä ole ehdotonta ihannointia. Nyky-yhteiskunnassa ja tällä välittömyyden aikakaudella me kaikki tiedämme, että idolimme eivät ole täydellisiä ja yhä useampia kannustetaan puhumaan puutteistaan – olivatpa ne esimerkiksi fyysisiä tai mielenterveydellisiä ongelmia. Mutta 1950-luvulla elokuva-ala oli luultavasti kaikkein suurin viihteen muoto ja paikka tunnistaa standardit.

Tästä syystä tähdet seisoivat valokeilan keskellä ja heidät pakotettiin usein esimerkiksi salaamaan oma seksuaalinen suuntautumisensa. On totta, että kauneuden normit sallivat edelleen hyvin rajoitetun määrän poikkeamia, mutta olemme todistamassa jatkuvia muutoksia, jotka hämärtävät näitä aikaisemmin määriteltyjä malleja.

Näin Hollywood luodaan uudelleen menneisyyteen, jossa kaikki pysyi piilossa. Jossa yhtäläiset mahdollisuudet olivat vain unelma, jota emme edes voineet nähdä elokuvateollisuudessa.

Mielenkiintoista on, että sarja lähestyy katsojiaan nuoren miehen näkökulmasta, joka monien muiden tavoin kokee, että hänellä voi olla mahdollisuuksia menestyä elokuva-alalla. Tämä nuori mies on Jack, sotaveteraani, jonka vaimo odottaa kaksosia. Kuitenkin, kaukana hänen ihannoimisestaan voimme nähdä, kuinka taloudelliset ongelmat ovat suuresti ristiriidassa hänen unelmiensa kanssa kasvaa suureksi elokuvatähdeksi.

Haahkojen ja managereiden – jotka uskoivat omistavansa asiakkaansa ja heidän elämänsä – sekä aviomiestensä varjossa eläneiden vaimojen välimaastossa sarjan päähenkilöiden on taisteltava hankkeen puolesta, joka on kaukana alan asettamista normeista.

Tämä projekti ei ole muuta kuin Peg ja myöhemmin Meg. Kyseessä on afroamerikkalaisen käsikirjoittama elokuva, joka Hollywoodin tavoin on palimpsesti. Projekti, joka perustuu Peg Entwistlen tositarinaan – nuoreen naiseen, joka oli turhautunut uraansa ja teki itsemurhan heittäytymällä alas ikonisen Hollywood-merkin H-kirjaimesta.

Kyseessä on toisin sanoen projekti, joka nousee kaikkia alan standardeja vastaan ja tuo esille juuri Hollywoodin synkimmät kasvot. Tähän kaikkeen on lisättävä se tosiasia, että sen pääosassa on tummaihoinen näyttelijätär Camille, joka tähän asti oli pakotettu näyttelemään sisäkön rooleja pelkästään ihonvärinsä vuoksi.

Tämä on jotain, joka heijastaa sarjaa erityisen hyvin ja joka viittaa suoraan ja epäsuorasti Tuulen Viemää –elokuvaan; ja siihen, miten tummaihoiset näyttelijät ja näyttelijättäret pakotettiin toimimaan palvelijoina ja tämän lisäksi vielä näyttelemään roolejaan pilkallisella ja sarjakuvamaisella tavalla.

Hollywood: runollinen oikeus

Hollywood on sarja, joka on loppujen lopuksi vain satua, mutta joka tekee runollista oikeutta. Se rankaisee aikakauden pahuutta ja kirjoittaa tarinan uudelleen palkitsemalla oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Näemme sarjassa Rock Hudsonin, joka onnistuu elämään elämäänsä piiloutumatta, tummaihoisen näyttelijättären, joka saa Oscarin pääroolistaan sekä naisen, joka johtaa arvostettuja elokuvastudioita.

Se nostaa myös esille rotukysymyksen ja tuo sen mahdollisimman pitkälle, koska se esittelee katsojat Raymondille. Raymond  on nuori aasialaista alkuperää oleva elokuvantekijä, jolla ei kuitenkaan ole juuri mitään aasialaisia piirteitä. Tästä syystä – ja toisin kuin muut aasialaiset hahmot – Raymond on saanut elämässään jonkinlaisia etuoikeuksia.

Samalla tapaa, jos pysähdymme ajattelemaan prostituutiota, löydämme itsemme usein sellaisesta tilanteesta, jossa miespuolisten hahmojen näkökulmasta kuvattuna kysymystä käsitellään sarjakuvamaisesti tai ystävällisemmin. Ja jos taas kysymystä käsitellään naisten näkökulmasta, kyse on useimmiten draamasta.

Hollywood on yksi niistä sarjoista, jotka ovat onnistuneet jakamaan kriitikoiden mielipiteet kahtia

Tässä mielessä Hollywood voi olla kevytmielinen käsitellessään miesten prostituutiota melko ystävällisellä tavalla, mutta emme saa unohtaa, että se siirtyy jostakin traagisesta ja sarjakuvamaisesta esittelemään teemaa avoimesti. Sarjassa siis kirjoitetaan roolit uudelleen ja argumentoidaan, että monet tähdet olivat prostituution uhreja vain päästäkseen huipulle.

Huolimatta siitä, että kyseessä on satu, se ei myöskään kieltäydy esittämästä kritiikkiä. Kuten edellä puhuimme jo prostituutiosta tai näyttelijöiden managereista, tässä kohtaa on syytä mainita vielä Jim Parsons. Kaukana Rillit Huurussa -sarjasta tutusta Sheldon Cooperista hän esittelee meille miehen, joka historiallisen taustan lisäksi muistuttaa meitä suuresti Harvey Weinsteinista.

Ja kaikki tämä alkuperäinen kritiikki muistuttaa meitä siitä, että vain taistelumme oikeuksiemme puolesta voi muuttaa tulevaisuuden ja nykyhetken. Jos 50-luvun Hollywoodissa joukko ihmisiä olisi lähtenyt viemään Megin kaltaista projektia eteenpäin, ehkä nykyhetkemme olisi hyvin erilainen.

Voit rakastaa tai vihata sarjaa, mutta totuus on, että Hollywood päätyy fantasiassaan muistuttamaan meitä siitä, että taistelu ei ole vielä ohi, ja että meillä on vielä paljon tehtävää ja että vaatimukset tasa-arvosta on pidettävä läsnä. Se on ainoa tapa, joka takaa, että meillä kaikilla on samat mahdollisuudet.