Henkilökohtaiset katastrofit: parhaat oppaat tunteillemme

Joskus minusta tuntuu aivan kuin kaatuisin, luhistuisin. Ja sitten ajattelen… Olen tätä kaikkea vahvempi, olen käynyt läpi pahempia asioita menneisyydessä. Ystäväni käyvät parhaillaan läpi jopa pahempia henkilökohtaisia tapauksia ja silti pysyvät optimistisina…

Mutta todellisuus sanoo toisin. Me olemme tunteiden ohjaamia projekteja. Joten joskus oletan että tunnen pahaa oloa eikä sen tarvitse olla järkiperäistä. Sitten itken, itken paljon, nähdäkseni voivatko kyyneleet, jäätelö tai halaukset parantaa haavani. Ja itse asiassa joskus ne voivat parantua sillä tavalla.

Mutta toisinaan… ei ole mitään mikä rauhoittaisi levottomuuden, jota tunnen sisälläni. Ja vakuutan läheisilleni, että se ei ole heidän syytänsä. Eikä ole mitään, mitä he voisivat tehdä. He voivat vain yksinkertaisesti olla kanssani… joskus se jopa auttaa enemmän kuin varsinainen tekeminen.

Tunnen oloni turhautuneeksi ja vihaiseksi. Psykologit ovat eräänlaisia topografeja; he kartoittavat tiet, jotta ihmiset voivat saavuttaa onnellisuutensa. Se ei välttämättä merkitse, että olemme selvillä omista poluistamme. Kuten sanonta kuuluu, “suutarin lapsilla ei ole kenkiä”.

Oletko koskaan ajatellut sitä?

Mitä ovat metatunteet?

Metatunne on tunne, joka ilmaantuu tunnistaessa tai hyväksyessä toisen tunteen, esimerkiksi kun tunnet olosi syylliseksi kaverille suuttumisesta. Onko sinulla todella syy tuntea tällä tavalla? Jos vastauksesi on ei, onnittelut, sinun ei tarvitse lukea tätä eteenpäin ellet halua. Mutta useimmat meistä ajattelevat toisin. Koska muutoin me emme tuntisi sillä tavalla. Jos tämä on sinun tapasi ja haluaisit tietää mitä tehdä sille, näytämme tässä artikkelissa kuinka tunnistaa ja hallita tämän tyyppisiä tunteita.

Totuus on se, että on normaalia kun yksi tunne synnyttää muita tunteita. Todellinen ongelma on se ettei pystytä tunnistamaan ja kanavoimaan näitä metatunteita, kun ne alkavat sekaantua elämäämme ja tavalliseen käytökseemme. Tätä esiintyy monien äitien ja isien kohdalla, jotka tuntevat olonsa syylliseksi tuntiessaan iloa.

Mistä oikein puhun? Perheet jotka ovat kohdanneet tragedian, on pakotettu selviytymään ennemmin kuin todella elämään. Näin ollen vapaa-aika on todella ja täysin korvaamatonta, jopa enemmän jos on lapsia. Mitä tämä aiheuttaa? Kun perheen pääjäsenillä on aikaa katkaista yhteys (käydä otteluissa kavereiden kanssa, käydä kahvilla työkavereiden kanssa…) tai tarve (kuten uusi takki tai kauneushoitolaan meneminen), he sivuuttavat sen koska “on muita prioriteettejä”. Ja mikäli he kuitenkin ottavat osaa siihen, päätyvät he usein tuntemaan syyllisyyttä hauskanpidostaan tai itsensä hemmottelusta. Sama tapahtuu, kun yksi perheenjäsenistä on kipeä.

Luonnonkatastrofi

Pelkkä opetus että kokemus ei ollut positiivinen, on jo itsessään positiivista. Kutsun sitä “luonnonkatastrofiksi”. Se käsittää kaikki nuo erittäin negatiiviset ja vaikeat, kuitenkin välttämättömät, elämäntapahtumat jotka jollakin tavalla muuttavat sinua. Ne muuttavat sinua, uskomatonta kyllä, parempaan. On totta että toisinaan näyttää siltä kuin elämä koettelisi sinua. Yleensä kysyt itseltäsi tyypillisen kysymyksen “mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?”.

Pahinta on, että tuohon kysymykseen ei usein ole vastausta. Et ole tehnyt mitään ansaitaksesi sen ja siltikin joku perheenjäsenistä sairastuu. Tai sinä saat potkut töistä tai joudut vakavaan auto-onnettomuuteen. Ja ei, et ole koskaan enää samanlainen, etkä myöskään tiedä kuinka siirtyä eteenpäin uuden itsesi kanssa. Sinuna itsenäsi, ei ihmisinä ympärilläsi, ihmisinä jotka huomasivat että olet muuttunut ja jokin on vialla. Kipu säilyy, mutta se säilyy nyt jonakin joka on osa sinua. Olet hyväksynyt sen ja tiedät ettei se ole menossa pois. Mutta samaan aikaan näet sen valoisan puolen ja tunnet olosi hyväksi sen ansiosta.

Ne ovat luonnonkatastrofeja, koska et voi estää niitä. Ne tuhosivat kaiken mitä tiesit. Ja nyt ne ovat menneisyydessä, mutta niiden aiheuttamasta vahingosta on silti hyvin huomattavissa oleva jälki. Meillä kaikilla on omat luonnonkatastrofimme. Ja haluan sanoa, että kukaan ei ole turvassa niiltä, mutta sinä olet se joka päättää mitä tehdä kun sellainen iskee.

Vuonna 2011, vuoden 365 päivästä, vain 6 minuuttia noista kaikista päivistä aiheutti murtumisen monien ihmisten elämässä ympäri maailman. Tsunami Japanissa jätti jälkeensä 15 893 kuollutta, 172 loukkaantunutta ja 8405 kadonnutta. Kaksi hyvin erilaista reaktiota nousi esiin ihmisissä jotka elivät tämän kokemuksen. Toinen, jossa nuo ihmiset nyt pelkäävät ja tulevat pelkäämään valtamerta lopun elämäänsä. Ja toinen, jossa nuo ihmiset liittävät tämän tapahtuman osaksi heidän elämälle välttämättömiä kokemuksiaan.

Kiertokulkujen täydentäminen siirtyäkseen eteenpäin

Pysähdy, hengitä ja mieti… elämä on täynnä kiertokulkuja, jotka meidän pitäisi täydentää ja sulkea. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Kaikki on kamppailua, kaikki vain tapahtuu. Itse asiassa me tarvitsemme näitä vaikeita aikoja tajutaksemme todella kuinka tärkeää on nauttia aallonharjoista, kun löydämme itsemme niiden huipulta.

Kuinka siis täydentää näitä kiertokulkuja? Vastaus tähän kysymykseen vie minut takaisin kirjaan, jonka luin jonkin aikaa sitten ja joka ei ollut lainkaan niin kuin tyypilliset itseapuoppaat. Kirja oli täynnä neuvoja kuinka sanoa hyvästit ihmisille, jotka olivat tietoisia heillä olevasta parantumattomasta sairaudesta. Sen voi oikeastaan tiivistää neljään ilmaukseen: Olen pahoillani, annan anteeksi sinulle, rakastan sinua ja kiitos.

Vapauta tunteesi

Nyt ehkä kysyt itseltäsi mitä tehdä tällä tiedolla, jos et ole käymässä läpi sairauden lopullista vaihetta. Voit sanoa nämä neljä ilmausta henkilölle tai tilanteelle, joka ei anna sinun siirtyä eteenpäin. Toisin sanoen tunnista omat ja muiden virheet, mutta tunnista myös hyvä jota molemmat teitte. Hyväksy tuota ihmistä kohtaan tuntemasi arvostus ja hymyile tälle elämäsi vaiheelle. Kiitä kokemuksesta, jonka olet saanut.

Anteeksianto ei vapauta sinua tekojesi seurauksien velvollisuudesta, mutta samaan aikaan se sallii sinun päästää irti asioista joihin olet ankkuroituna. Se tarjoaa sinulle mahdollisuuden nähdä itsesi ja muut paljon monimutkaisempina ja rikkaampina itsenäisinä kokonaisuuksina. Se ei enää vaikuta sinuun, voit siirtyä eteenpäin. Kirja puhuu naisesta, joka antoi anteeksi häntä hyväksi käyttäneelle isälleen tämän kuolinvuoteella.

Me olemme kaikki ihmisiä. Me teemme virheitä. Antamalla anteeksi elämälle ja itsellesi noista hetkistä sekä päätöksistä joista et ole ylpeä, ja sisällyttäen ne osaksi menneisyyttäsi tuntematta oloasi epämukavaksi, on yksi kauneimmista haasteista joita on olemassa. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka antavat luonnonkatastrofien muokata heidän elämänsä ja luonteensa vahvemmiksi. Ja he tulevat takaisin. He palaavat ja katsovat merta suoraan silmiin sanoen “olen yhä täällä”.

Kukaan meistä ei voi valita luonnonkatastrofiamme, mutta me voimme valita juoksemmeko karkuun vai tulemmeko vahvemmiksi niistä. Minun alkoi vähän aikaa sitten, enkä muuttaisi mitään mitä on tapahtunut sen jälkeen ja johtanut minut sinne missä olen nyt.