En kadu mitään, mutta tiedän mitä en tekisi uudestaan
Olemme kaikki erehtyväisiä, hienostuneen epätäydellisiä, mutta ainutlaatuisia olemukseltamme sekä henkilökohtaisilla tarinoillamme.
Siten on hyvä ja jopa välttämätöntä hyväksyä kaikki tehdyt virheet ajautumatta jatkuvaan katumuksen kierteeseen, mutta samaan aikaan olemalla selvillä siitä mitä asioita emme tekisi uudestaan, mitä polkuja emme kulkisi uudestaan ja mitkä ihmiset pitäisimme terveen etäisyyden päässä.
Woody Allen sanoi kerran yhdessä elokuvistaan, että “minun ainoa katumukseni elämässä on se, että en ole kukaan muu”. Tämä ironinen fraasi tiivistää seuraavan faktan melko hyvin: meidän virheemme satuttavat ja niiden tekeminen tuntuu usein suurelta hyökkäykseltä arvokkuuttamme vastaan ja tunnemme painavamme meidän kuvitteellista “uudelleenkäynnistys” -nappulaamme.
“Menestys on kulkua epäonnistumisesta epäonnistumiseen menettämättä innostusta.”
–Winston Churchill-
Ihmiset eivät kuitenkaan ole koneita. Itse asiassa suuruutemme makaa siinä taikuudessa, joka on kirjoitettu meidän DNA:hamme ja joka kannustaa meitä oppimaan virheistämme. Se kehitti meitä lajina ja sillä tavalla selviämme tässä monimutkaisessa maailmassa.
Kaiken kaikkiaan eläminen on eteenpäin siirtymistä, mutta myös muutosta ja tietoa siitä kuinka käsitellä kaikki huonot valinnat tai teot.
Älä hyväksy tai takerru syyllisyyteen, joka vuodattaa sinut kuiviin ja työntää sinut takaisin kohti menneisyyttä. Tekemällä niin mitätöit itsesi ja kasvun jota tarvitset.
Meidän katumuksemme, meidän laukkumme
Syyllisyys ja katumus tulevat monessa muodossa ja koossa. Suhde väärän ihmisen kanssa, huono työpäätös, vahingollinen erehdys, rikottu lupaus, väärä sana tai huono teko… se tarkoittaa usein sitä, että joudumme katsomaan itseämme peilistä, ilman suodatinta, ilman puudutusta. Se on kuin avoin haava.
Se on se hetki, jolloin tulemme tietoisiksi säröistä meidän oletetussa kypsyydessämme ja meidän täytyy korjata itsemme kerättyämme arvokkuutemme rikkoutuneet palaset.
Cognitive psychology -lehdessä julkaistu mielenkiintoinen tutkimus paljasti tietoa, joka sai meidät ajattelemaan. Nuoremmat ihmiset usein valittavat kaikista virheistä jotka he tekivät elämässään.
Tämä tulee helposti esiin kun juttelemme jonkun 20-45 -vuotiaan kanssa, joka kertoo yksityiskohtaisesti jokaisesta huonosta päätöksestään ja jokaisesta ihmisestä jonka hän on päästänyt elämäänsä ja katuu nyt sitä. Se on arviointia sekä itsensä analysointia, mikä voi olla terveellistä ja saada aikaan purkautumisen. Se auttaa meitä tekemään parempia valintoja ja pääsemään takaisin raiteille.
Todellinen ongelma tulee kuitenkin iäkkäiden ihmisten kanssa. Kun saavutetaan 70 vuoden ikä, alkaa sellaisten asioiden katuminen, joita ei aiemmin kaduttu… Menetetyt tilaisuudet sekä päätökset joita ei tehty koska ei oltu tarpeeksi rohkeita.
Meidän pitäisi olla hyvin selvillä siitä, että pahin katumus on elämätön elämä. Kuvitellaan meidän niin sanottujen virheidemme, joilla ei ole kovinkaan vakavia seurauksia, olevan meidän kokemuksiemme laukkuja; meidän elämämme perintö ja säröt, joista viisauden valo paistaa läpi.
Tavalla tai toisella virheet tulevat aina ovellemme koputtamaan
Virheet merkitsevät ennen kaikkea velvollisuuden hyväksymistä. Me kaikki tiedämme sen, mutta kaikki ihmiset eivät ole kykeneväisiä ottamaan tuota arvokasta, merkitsevää askelta.
Sitten täytyy tapahtua se mitä psykologiassa kutsutaan “ensimmäiseksi parannusaskeleeksi”. Se tarkoittaa jonkin niinkin yksinkertaisen tekemistä kuin myrskyisän ihmissuhteen jättämistä, epäonnistuneen projektin päättämistä tai jopa anteeksiannon pyytämistä muiden satuttamisesta.
“Virheet ovat ihmismielen perustana, sulautettuna sinne, ruokkimassa rakennetta kuin juuret nystyröitä. Jos meille ei tarjottu väärin tekemisen taitoa, emme saa ikinä mitään hyödyllistä tehtyä. Mietimme kulkemaamme tietä valitsemalla oikean ja väärän vaihtoehdon välillä, ja vääriä valintoja täytyy tehdä yhtä usein kuin oikeitakin. Sillä tavalla pärjäämme elämässä.”
–Lewis Thomas-
Seuraavaksi meidän täytyy tehdä jotakin herkempää, intiimimpää ja monimutkaisempaa. On “toisen parannusaskeleen” aika. Siinä meidän täytyy ommella yhteen tarkalla ammattitaidolla jokainen itsetuntomme osanen ja jokainen minäkuvastamme revitty kuitu.
Ei ole mitään järkeä kantaa kaunaa tai pettymyksen painoa, koska tulet vain sulkemaan sydämesi oven kuten myös uusien tilaisuuksien ikkunan.
Personality and social psychology -lehdessä julkaistu artikkeli muistuttaa meitä tilanteesta, joka on niin tuttu monelle meistä. Toisinaan me rankaisemme itseämme jatkuvalla “mutta… kuinka saatoin olla niin naiivi? Olen jo tämän ikäinen ja teen vieläkin näitä virheitä?”
Usko siihen, että ikä ja kokemus tekevät meistä lopulta immuuneja virheille, on myytti. Laitetaan sivuun nuo ajatukset ja hyväksytään seuraava: elossa oleminen on muutosten ja haasteiden omaksumista. Se on itsemme sallimista tavata uusia ihmisiä ja tehdä erilaisia asioita päivittäin.
Virheiden tekeminen on osa prosessia ja osa kasvua. Kokemuksista kieltäytyminen ja itsensä ankkuroiminen ikuisuuteen katumuksen ja pelon saarelle sekä “on parempi pysyä sellaisena kuin olen” tarkoittavat sitä että hengität ja olet olemassa, mutta et ELÄ.