Autonomia ja heteronomia, ja niiden tärkeä ero

24 tammikuu, 2019

Jean Piaget oli sveitsiläinen psykologi ja opettaja, joka tutki syvällisesti moraalista arvostelukykyä. Hän kehitti tämän pohjalta käsitteet autonomiasta ja heteronomiasta. Nämä viittaavat siihen, kuinka henkilö oppii ja soveltaa moraalisia standardeja. Hänen näkökulmastaan tällä eettisellä kehityksellä on läheinen yhteys älykkyyden kehitykseen, ja sen pitäisi johtaa meidät moraalisesta riippuvuudesta riippumattomuuteen.

Piagetin mukaan, kun lapsi syntyy, hänen aivonsa eivät ole tarpeeksi kehittyneet ymmärtääkseen ”hyvän” tai ”pahan” käsitteitä. Tätä kutsutaan ”normittomuudeksi”, joka tarkoittaa, ettei lapsella ole olemassa moraalista omatuntoa tai edes sellaista, joka vastaisi sitä. Pieni lapsi toimii yksinkertaisesti omien tarpeidensa mukaisesti, siitä huolimatta kuinka ne vaikuttavat muihin, paitsi silloin, kun lapsi pyrkii saamaan tiettyä reaktiota.

Paras hallitus on sellainen, joka opettaa meitä hallitsemaan itseämme.

-Johann Wolfgang von Goethe-

Kun lapsi kasvaa, hän on tietoisempi omien tekojensa moraalisesta arvosta. Lapsen vanhemmat, opettajat ja kaikki auktoriteettihahmot ovat vastuussa lapsen moraalisen tietoisuuden opettamisesta. Sen jälkeen lapsi toimii sen mukaan, miten muut hänen toimintansa hyväksyvät, tai eivät hyväksy. Tätä kutsutaan heteronomiaksi.

Sitten kun aivojen kehitysprosessi on valmis, kehityksen uusi vaihe voi alkaa. Lapsi kehittyy ja hiljalleen saavuttaa autonomian, sen eettisisten ja moraalisten ehtojen mukaan. Tämä tarkoittaa että lapsi oppii toimimaan sen perusteella, miten hänen omatuntonsa häntä määrää.

Autonomia ja heteronomia, sekä sääntöjen evoluutio

Piagetin perspektiivin mukaan ”sääntöjen” käsitys kehittyy moraalisen kehityksen mukaan. Säännöt ovat niitä komentoja, jotka pyrkivät yksilöiden ja/tai ryhmien positiiviseen käytökseen. Uskomme sääntöjen olevan oikeutettuja (universaaleja), sillä ne ovat olemassa konfliktien välttämiseksi sekä positiivisia henkilökohtaisen kasvun kannalta, kunnioituksen ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden kannalta. On tärkeää pitää tämä mielessä, sillä on olemassa myös tuhoavia sääntöjä.

kananmunan keltuainen on aurinko

Se mikä on periaatteen mukaan on olemassa, on ”liikkeellepaneva sääntö”. Tällainen sääntö seuraa tiettyjä perusteellisia ohjeita. Aikuisen on sekaannuttava tähän suoraan, eli fyysisesti. Esimerkki tästä on se, kun lapsi kävelee kohti vaarallista paikkaa, ja aikuisen on puututtava asiaan ehkäistäkseen tätä.

Seuraavaksi tulee ”pakottava sääntö”. Tämä ilmenee lapsuuden ensimmäisinä vuosina. Tässä vaiheessa lapsi seuraa eri normeja yksinkertaisesti siksi, että vanhemmat sanovat näin. Lapset eivät edes ajattele tämän kyseenalaistamista, sillä kaikki aikuisten sanomat asiat moraalista vaikuttavat olevan melkein pyhiä. Lapselle säännön rikkominen, oli se kuinka absurdi tahansa, on aina peruste rankaisulle. Tämä löytyy heteronomian vaiheesta.

Tämän jälkeen ilmestyy ”rationaalinen sääntö”. Tämä sääntö ei ole muiden vahvistama, vaan sen sijaan itse yksilön vahvistama sen mukaan, mitä muut ajattelevat. Yksilö on tietoinen normin arvosta, jota he suorittavat. Jos sääntö tai normi on irrationaalinen, yksilö ei seuraa sitä vaan toimii autonomisesti eikä auktoriteetin mukaisesti. Tottelevaisuus ei ole enää ehdotonta.

Oikeudenmukaisuus, kohtuus ja yhteistyö

Heille, jotka ovat heteronomian vaiheessa, “hyvä” on sitä mitä enemmistö tekee auktoriteetin mukaan. Tässä yksilö ajattelee, että jos sääntö on olemassa, se johtuu siitä että tämä sääntö on hyvä. Hän ei tarkastele moraalisia sisältöjä niin paljon, kuin hän tarkastelee säännön luojaa. Tämä ei koske vain lapsia, mutta myös aikuisia. Tämä selittää sen, miksi monet ihmiset ja eri yhteiskunnat eivät kykene toimimaan itseään vastaan, vain tiettyjen sääntöjen takia.

autonomia ja heteronomia vaakakupissa

Heteronomiassa aikomusta ei ole analysoitu. Ainoa tarkistettu asia on käytöksen tulos, ei sen takana oleva motivaatio. Piaget pyysi ryhmää lapsia tuomitsemaan kaksi toimintaa: yhdessä toiminnassa lapsi kaatoi mustetta pöytäliinalle tahattomasti, mutta tahra oli suuri. Toisessa toiminnassa lapsi kaatoi tahallaan pisaran mustetta pöytäliinalle. Kun lapsilta kysyttiin, kumman toiminta oli pahemmasta päästä, kaikki lapset vastasivat, että lapsen, joka sai aikaan suuremman tahran.

Yksi heteromonian pääominaisuuksista on jäykkyys. Aikomuksia, asiayhteyksiä ja järkeilyä ei arvioida. Ainoa näkemämme asia on se, mihin asteeseen normia seurataan. Tämä on asia, minkä monet aikuiset tekevät kohdatessaan uskottomuutta, tavoitteen saavuttamisen epäonnistumista, tai mitä tahansa transgressiivistä käyttäytymistä.

Autonomiassa taas aikomus on ratkaiseva tekijä. Niin on oikeudenmukaisuuskin. Jos käytös on sääntöjä vastaan, mutta se edistää oikeudenmukaisuutta, se on oikeutettua. Autonomiassa arvostetaan moraalisuutta tasa-arvoisuuden, yhteistyön ja muiden kunnioittamisen keinona, siitä huolimatta, oliko sääntö vähemmän tai enemmän tärkeä. Tässä mielessä voisimme rakentaa parempia yhteiskuntia, jos kehitämme yksilöllistä autonomiaa.