Antaminen ja ottaminen: vastavuoroisuuden periaate

· 18.4.2016

Kun annat jotain ilman, että odotat takaisin mitään, puhutaan altruismista. Mutta mihin pisteeseen asti on oikeastaan reilua antaa ilman, että saa yhtikäs mitään takaisin? Muista, että ”hyvistä teoista palkitaan” aina lopulta elämässä. Et kenties saa mitään takaisin kiitoksena siitä, mitä teit tänään, mutta se saattaa jo huomenna kantaa hedelmää.

Kuinka vastavuoroisuus toimii? 

Kaikista tärkein vastavuoroisuuden kulmakivi perustuu aikomukseen siitä, että haluaa antaa takaisin niille ihmisille, jotka ovat antaneet jotain meille menneisyydessä. Jotta voisimme ymmärtää tätä ajatusta paremmin, kannattaa meidän kenties tarkastella erästä selitystä, joka vie meidät ajassa kauas taaksepäin…

Ihmisen on täytynyt kautta aikain jakaa voidakseen selviytyä. Aina tiedosta työkaluihin, ruokaan tai suojapaikkoihin, on kautta aikain selviytymisemme ollut riippuvainen tietyn pienen ryhmän jalosta anteliaisuudesta.

Tämä ei lakannut luolamiestenkään jälkeen (onneksi) vaan se on yhä voimassaoleva periaate. Jo syntymästämme lähtien kannamme sisässämme voimakasta tunnetta siitä, että olemme ”velkaa” kun joku tekee meidän hyväksemme jonkin palveluksen.

Vastavuoroisuus tikku-ukko vetää muita ylös

Kyseessä on jotain muutakin, sillä mietimme päämme puhki sitä, kuinka voisimme hyvittää velkamme toiselle niin pian kuin mahdollista (ja ylittää sen).

Valitettavasti sangen moni käyttää hyväkseen sitä ”syyllisyydentunnetta”, joka meille muodostuu kun tiedämme olevamme toiselle ihmiselle palveluksen velkaa. Kyseiset hyväksikäyttäjät perustavat käytöksensä sille ajatukselle, että “jos teen jotakin hyvää jollekin toiselle, tulee hän tuntemaan tarvetta tehdä jotakin hyvää minulle”. 

Ja juuri tässä vaiheessa niin sanottu ”pakotettu” vastavuoroisuus nousee esille. Se tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset etsivät keinoja auttaa muita ihmisiä vain siksi, että nämä sitten olisivat palveluksen velkaa auttajalleen.

Mutta ole varuillasi! 

Ensimmäisiin tunnettuihin tapauksiin, joissa tätä syyllisyyden kalvavaa tunnetta on käytetty hyödyksi laajemmassa mittapuussa, lukeutuvat Krishnat. He ottivat tavakseen kulkea kaduilla ja antaa kukkia ohikulkijoille, jonka jälkeen he kertoivat keräävänsä varoja järjestölleen. Koska ohikulkeva henkilö oli jo ottanut vastaan lahjan (kukan), tunsi hän olevansa jollain tavalla velkaa ja siten pakotettu suorittamaan lahjoituksen heidän järjestölleen. Vielä tähän päivään asti tätä samaa kikkaa käytetään myös muiden esineiden kohdalla. Kyseessä voi esimerkiksi olla kirja, juotava tai kynä.

Mikäli laajennamme tätä muillekin osa-alueille, osoittavat useat 80-luvulta peräisin olevat tutkimukset, että kun joku tarjoaa drinkin jollekulle juuri tapaamalleen ihmiselle, saa se aikaan tietynlaisen velan tunteen, joka on enimmäkseen seksuaalinen. Tämä saattaa tuntua hiukan epäloogiselta ja kaukaa haetulta etenkin nyt 2000-luvulla, mutta neljä vuosikymmentä sitten asia ei ollut näin.

Vastavuoroisuus kädet tapaavat

”Antaminen on todellisuudessa saamista.”

-Franciscus Assisilainen-

Onko ”antamisen ja vastaanottamisen” periaatteen takana koskaan aidosti hyviä aikeita?

Jotkut saattavat vastata tähän myönteisesti sen kummemmin asiaa miettimättä. Mutta totuus on kuitenkin se, että me odotamme aina jotain takaisin. Se ei välttämättä tarkoita automaattisesti sitä, että haluamme jonkinlaisen lahjan tai jotain aineellista vaan se voi viitata siihen, että antaminen saa meidät tuntemaan itsemme paremmiksi ihmisiksi; ikään kuin olisimme tehneet päivän ”hyvän tekomme”, jonka ansiosta voimme tuntea ylpeyttä omista toimistamme, jne.

Siispä todellisuudessa kyllä odotamme toiselta ihmiseltä itsellemme jotain vastapalvelusta. Ehkäpä odotamme sitä hetkeä kun voimme asettaa häntä vastaan kaiken sen, mitä olemme hänen hyväksensä tehneet, tai mystisemmin ilmaistuna odottaa jonkinlaista korkeampaa voimaa, joka hyvittää meille tekemisemme, oli kyseinen voima sitten Jumala, kosmos, karma, tms. Vaihtoehtoisesti odotamme hänen vain olevan läsnä kun on meidän vuoromme tarvita apua.

Onko todella mahdollista olla 100-prosenttisesti vilpitön?

Nykyään on päivä päivältä harvinaisempaa ajatella kanssaihmisiä, auttaa heitä ja asettaa itsensä toisen henkilön asemaan… Kenties olisi parempi jos sen sijaan että tarjoaisimme kaiken mitä meillä on, alkaisimme pitää huolta jokapäiväisen elämämme pienistä yksityiskohdista.

Meidän ei tarvitse antaa pois kaikkea materiaalista omaisuuttamme ja nälkiintyä, jotta toiset saisivat syödäkseen. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että sinun ei tarvitse kärsiä ollaksesi altruistinen.

Voimme aivan ensimmäiseksi aloittaa antamalla enemmän ympärillämme oleville ihmisille, yksinkertaisilla teoilla kuten antamalla istuinpaikkamme toiselle ihmiselle metrossa, päästämällä itseämme vanhemman henkilön ennen meitä, valmistamalla illallista perheellemme tai kantamalla kumppanimme kassia hänen puolestaan.

Tietysti saat jotakin myös takaisin: jonkun toisen onnellisuuden, kiitollisuuden ja kiintymyksen. Eikö se mielestäsi ole tarpeeksi suuri lahja?