Ylisuojeleva “turvakupla” vaaroineen

· 6.2.2016

Nykyään on käytössä uusi ja mielenkiintoinenkin nimike, jolla lokeroidaan äitejä: “helikopteriäiti.” Jotkut lukijoistamme saattaa samastua tähän termiin tai mahdollisesti tuntee jonkun joka on tällä nimikkeellä tarkoitetun käytöksen tunnuspiirteitä. “Helikopteriäidit” ovat äitejä (toki käytökseen voivat sortua isätkin), jotka ovat aina mukana lastensa päivittäisten aktiviiteettien joka osa-alueella, ovatpa lapset sitten 6- tai jopa 15-vuotiaita.

Kun heidän lapsensa tulevat kotiin, tarkistavat nämä vanhemmat lapsensa joka ikisen koulutehtävän, kokeen ja kotitehtävän, jonka he ovat saaneet sinä päivänä koulussa ollessaan. Tietenkin on erittäin tärkeää huolehtia tämän kaltaisista velvollisuuksista lastemme elämässä, mutta kuitenkaan tämä ei tarkoita samaa kuin täysin pakkomielteinen ja ylisuojeleva käytös lapsen jokaisen tehtävän tai akateemisen velvollisuuden suhteen. Vaikka emme välttämättä tarkoita sitä, tällä tavoin lapsemme taustalla “leijailu” saattaa estää lapsiamme kehittämästä heidän omaa tarkoituksenmukaista itsenäisyyttään ja tekeekin heistä sen sijaan täysin riippuvaisia muista.

“Homma on niin, että jos minä en pysy asioiden tasalla, ei lapseni pane rikkaa ristiin.” Kuulostaako tutulta? Totuus on, että me emme anna lapselle mahdollisuutta edes yrittää suoriutua itse. Nämä “helikopterivanhemmat” ovat jatkuvasti “leijumassa” heidän lastensa yllä, tarkkaillen, vakoillen ja huolehtien joka ikisestä jutusta jonka he tekevät.

Kiteytettynä, me päädymme vanhempina näiden toimien kautta olemaan sallimatta meidän lapsiemme kasvaa kypsiksi, omavaraisiksi aikuisiksi. Me päädymme kieltämään heiltä monia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia jatkuvasti asettumalla asumaan heidän henkilökohtaiseen tilaansa, kunnes olemme luoneet eräänlaisen “kuplan” heidän ympärilleen.

Lasten ylisuojelu nykyään

Asiantuntijoiden mukaan nykyajan lapsilla on huomattavasti vähemmän vapautta kuin aiemmilla sukupolvilla aikoinaan oli.

Tästä me voimme nähdä esimerkin vanhemmissa, jotka kantavat lapsensa penkeilleen vaikka lapset ovat jo täysin kykeneväisiä kävelemään. Nämä vanhemmat suosivat lastensa kantamista sen sijaan, että antaisi heidän kävellä itse, “koska se on mukavampaa ja turvallisempaa”. Mutta mitä näille lapsille tapahtuu kun he aloittavat peruskoulun? Ammattilaiset esikouluasteella vahvistavat näkevänsä nykyään lapsia, jotka ovat hieman “kömpelömpiä”, ja jotka eivät vielä ole saaneet hienomotoristen taitojensa kehittymistä päätökseen.

Mutta miksi tätä tapahtuu? Mitä kaiken tämän ylisuojelun takana on? Pääsääntöisesti takana on vanhempien pelko, että heidän lapselleen tapahtuu jotain pahaa. Siksi nämä vanhemmat kokevat lähes pakkomielteisen tarpeen pitää heidän lapsensa elämän jokainen aspekti “hallinnassaan”. He tekevät kaikkensa varmistaakseen, että heidän lapsensa elävät täydellistä elämää ilman minkäänlaisia vahinkoja tai virheitä.

Kehitykseen kuuluvat tietyt vaiheet, ja niistä epämiellyttävien sivuuttaminen ei poista niitä kokemuspiiristä. Esimerkiksi ikävuosien kuusi ja kahdeksan välillä lasten on havaittu heittävän kiukunpuuskan toisensa jälkeen, vain koska he eivät saaneet mitä halusivat. Nämä lapset ovat kykenemättömiä käsittelemään turhautumisia tai minkään tyyppistä negatiivisuutta.

Tässä vaiheessa onkin hyvä huomauttaa, että toisinaan ikuisesti saavuttamattomissa oleva pyrkimys tai tavoite olla “täydellinen äiti tai isä” voi päätyä olemaan meille haitaksi. Me saatamme päätyä luomaan vihatun suhteen lastemme sisällä, mikä on kokemuksena yhtä monimutkaista kuin se on traumaattista. Sellaisia asioita kuin täydellinen koulutus tai kasvatus ei ole olemassakaan. Kaikki mitä meidän täytyy tehdä vanhempina, on yksinkertaisesti olla läsnä tarvittaessa; toimia oppaina, avustaa tukemalla ja tarjota rakkauttamme ja huolehtimistamme päivästä päivään tavalla, joka rohkaisee meidän lapsiamme kehittämään heidän omaa henkistä kypsyyttään.

Rikkinäinen kananmuna paikattu laastarilla

Kun ylisuojeleva kupla puhkeaa

Ennemmin tai myöhemmin niin tulee tapahtumaan. Lapsi saattaa olla kaksitoista tai kaksikymmentä, mutta lopulta tulee aika kun tuo ylisuojeleva kupla puhkeaa, kun he lähtevät rajatusta pesästä maailmaan. Mutta sen sijaan, että he kohtaisivat tämän kokemuksen vaistomaisesti odottaen iloista ihmetystä ja mahdollisuuksia, on näillä lapsilla kauhistuttava pelko “ulkomaailmaa” kohtaan. Tämä johtuu siitä, että kaikki mikä ympäröi heitä maailmassa, joka oli rakennettu yksinomaan heitä varten, oli aina suojattua ja turvallista.

Tämä johtaa epävarmuuden ja ahdistuksen tunteisiin kun lapsesta tuntuu, että kaikki tarkkailevat ja katsovat juuri häntä. On hyvin mahdollista, että he tulevat kärsimään kiusaamisesta tai sen sijaan reagoivat näihin uhkiin tulemalla tietoiseksi omasta haavoittuvaisuudestaan.

Asiantuntijat ovat jopa osoittaneet, että lapset joita ylisuojellaan ovat muita lapsia alttiimpia kehittämään allergioita. Tämä mahdollisesti johtuu lapsen tunteista tai stressitasoista, jotka taasen jatkuvasti yhdistetään alentuneeseen vastustuskykyyn, jonka madaltumiseen voi usein vaikuttaa tietyn tyyppiset sairaudet.

Nämä sairaudet vuorostaan päätyvät olemaan jopa suurempi syy millä oikeuttaa vanhemman jatkuva ylisuojeleva käytös, mikä sitten aiheuttaa helposti päättymättömän, vahingollisen noidankehän. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että nämä lapset on vääjäämättä tuomittu olemaan ikuisesti epäkypsiä ja sen seurauksena onnettomia.

Jos näillä lapsilla on vahva ja yhtenäinen itsetunto, ja jos he osaavat vastata tilanteisiin asianmukaisesti, niin aikaa myöten monet heistä pystyvät rikkomaan nämä kahleet ja jatkamaan kehittymistä ja oppimista omin päin.

Me elämme nykyään maailmassa, jossa informaatio on erittäin helposti saatavilla ja meidän käytettävissämme. Elämässä on kyse avautumisesta ja tältä luomaltamme mukavuusalueelta ulos astumisesta; meillä täytyy olla rohkeuttaa jättää meidän turvallinen kuplamme menneeseen.

Me olemme tottuneet kuulemaan professorien, psykologien ja kouluttajien usein neuvovan, että meidän pitäisi “työntää” lapset oven läpi kypsyyteen, mutta toisinaan on aikoja jolloin lasten vanhemmat ovat oven toisella puolella estämästä tätä tapahtumasta.

Meidän ei tarvitse pelätä elämää saati kasvatusvastuutamme. Lapset ovat melko lannistumattomia ja joustavia. He tulevat kasvamaan hyvin ja kunnolla jos heidän ympärillään on mahdollisuuksia oppia omillaan, ja jos me pystymme toimimaan opastajina kuitenkaan rajoittamatta heidän kokemustaan ylisuojelevia muureja rakentamalla.