Viestintä huutamalla: tavallista monissa perheissä

Huutaminen ylikiihottaa aivojamme, laittaa meidät valmiustilaan ja hyökkää tunteidemme herkkää tasapainoa vastaan. Valitettavasti viestintä huutamalla on hyvin tavallista monissa perheissä. Tämän seurauksena epämukavuus ja näkymättömät aggressiot vaikuttavat meihin kaikkiin jättäen hyvin syviä seuraamuksia.

Edesmenneellä espanjalaisella kirjailijalla Enrique Jardiel Poncelalla oli tapana sanoa, että sellainen henkilö jolla ei ole mitään sanottavaa, sanoo sen kovaan ääneen. Kuitenkin, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä muita viestintämuotoja kuin sen, jossa pyydetään huutamalla antamaan lautanen, tai huomiota vieressä istuvalta lapselta, tai jopa kommentoidaan televisio-ohjelmaa, jota katsotaan yhdessä perheenä. On ihmisiä, jotka eivät voi viestiä ilman ahdistusta, joko omaansa, tai sitä, jonka he heijastavat.

“Ihminen huutaa, jotta ei kuulisi muita.”

– Miguel de Unamuno –

“En voi sille mitään”, he selittävät. Äänen korottamisen vältteleminen ei ole joidenkin kontrollissa siitä syystä, että se on äänensävy ja sävelkorkeus, jonka he ovat kuulleet varhaisesta lapsuudestaan saakka, koska huutaminen on heille tapa tulla huomatuksi, merkata alueensa määritelläkseen auktoriteettinsa ja myös kanavoida vihaa, turhautumista ja sisällä pidettyjä egoja, jotka etsivät pakoreittejä.

Äänen korottaminen ei saa ketään kuulemaan paremmin, tiedämme sen, mutta usein on huudettava, koska se on ainoa taajuus, jolla osaamme kommunikoida. Se on ainoa kanava, jonka avulla näemme itsemme muiden edessä tajuamatta että se joka huutaa, on todennäköisesti myös se joka vastaa samalla tavalla, ja siten muokkaamme epäjärjestystä ja pakottavaa suhteiden dynamiikkaa.

Tällainen on valitettavasti runsasta monissa perheissä.

Hiljaa huutaminen tuhoaa ihmissuhteemme

Huutamisella on hyvin erityinen tarkoitus sekä ihmisen että muiden eläinten luonteessa: se suojaa selviytymistämme sekä ryhmää, joka on kohdannut vaaran. Katsotaan vaikka yksinkertaista esimerkkiä: Olemme keskellä viidakkoa kävelemässä ja nauttimassa luonnosta. Yhtäkkiä kuulemme huudon, joka on lähtöisin kapusiiniapinasta, joka päästää korkeaa kiljuntaa, joka tarttuu aivoihimme.

Tämä huuto ei ainoastaan toimi “hälytyksenä” sinulle ja ryhmällesi. Tässä ympäristössä useimmat eläimet, kuten mekin, reagoivat pelolla ja kiihtymyksellä. Se on puolustusmekanismi, joka kontrolloi hyvin erityistä osaa aivoissamme: mantelitumaketta. Kuunnellessasi tätä korkeaa ääntä ja äänen sävelkorkeutta tämä pieni alue aivoissasi tulkitsee sen uhaksi ja aktivoi sympaattisen hermostomme aktivoidakseen pakenemisen tarpeemme.

Tiedostaessamme tämän ja ymmärtäessämme sen biologisen ja vaistonvaraisen perustan voimme jo päätellä, mitä se tarkoittaa esimerkiksi silloin, kun kasvamme ympäristössä jossa huutaminen on jatkuvaa, ja jossa viestintä tapahtuu aina kovilla äänenvoimakkuuksilla. Aivot elävät jatkuvassa hälytystilassa. Adrenaliini on aina mukana, ja tunne siitä, että meidän on puolustettava itseämme “joltakin” vie meidät kroonisen stressin tai pysyvän ahdistuksen tilaan.

Toisaalta se mikä vahvistaa tätä entisestään, on puolustavat vastaukset samalla emotionaalisella latauksella, jotka luomme kohdatessamme aggressiivisen viestintätyylin. Tällä tavalla joko tiedostaen tai tiedostamattamme putoamme tällaisen tuhoavan dynamiikan noidankehään, jota kasaamme toimiessamme ihmissuhteiden viidakossa, jossa viestinnän laatu on kaikki kaikessa.

Perheet jotka viestivät huudoin

Laura on 18-vuotias ja juuri tajunnut jotain, mitä ei ole tiennyt ennen. Hän puhuu hyvin kovalla äänenvoimakkuudella. Hänen luokkatoverinsa sanovat hänelle usein hänen olevan äänekkäin luokassa, ja hänen toimiessaan ryhmässä hänen tapansa kommunikoida on jollain tavalla uhkaava.

“Kaikki huudot syntyvät ihmisen yksinäisyydessä.”

-León Gieco-

Laura haluaa hallita tätä käytöstä. Hän tietää, ettei se ole helppoa, sillä kotona hänen vanhempansa ja sisarensa kommunikoivat aina tällä tavalla: huutamalla. Ei tarvita edes riitaa, se on vain sävy heidän äänissään, jonka kanssa hän on kasvanut, ja johon hän on tottunut. Hän myös tietää, että hänen talossaan se joka huutaa, on se joka tulee kuulluksi. Äänen korottaminen on tarpeellista, koska televisio on aina päällä, koska kaikki ovat omissa maailmoissaan ja koska… ei ole tarpeeksi harmoniaa.

Tässä tapauksessa Lauran on ymmärrettävä, että hän ei pysty muuttamaan perheensä dynamiikkaa yhdessä yössä. Hän ei voi muuttaa muita, ei vanhempiaan eikä sisaruksiaan, mutta hän voi muuttaa itseään. Mitä hän voi ja mitä hänen pitäisi tehdä, on hallita omaa verbaalista tyyliään ymmärtääkseen, että se joka huutaa, hyökkää, ja että ääntä ei tarvitse korottaa, jotta tulisi kuulluksi. On ymmärrettävä, että usein rauhallinen äänensävy auttaa paljon paremmin luomaan yhteyden muihin.

Tällä yksinkertaisella esimerkillä voimme tehdä selväksi jotakin helppoa: joskus emme voi muuttaa niitä, jotka kasvattivat meidät, emmekä voi muokata menneisyyttämme tai pyyhkiä pois perhedynamiikkaa, jossa huutaminen on aina läsnä jopa silloin, kun kysytään kellonaikaa tai sitä, kuinka koe meni.

Emme voi muuttaa menneisyyttämme, mutta voimme suojata nykyistä viestintätyyliämme, joka luonnehtii nykyhetkeämme, ystävyyssuhteitamme tai romanttisia suhteitamme omissa kodeissamme. On muistettava, ettei asia ole yhtään enempää oikein, jos huudat sen. Joskus on älykkäämpää tiedostaa kuinka olla hiljaa ja kuunnella sitä, joka tietää kuinka kommunikoida.