Utelias koiranpentu: kaunis tarina itsetutkiskelusta

Uteliaan koiran tarinassa on kyse itsetutkiskelusta. Tämä tarina alkaa kaukaisesta paikasta metsässä. Syvällä tässä metsässä oli autiotalo. Vaikutti siltä, että kukaan ei ollut asunut talossa moneen vuoteen. Koiranpentu huomasi talon, mutta pelkäsi sitä. Se pysyi kaukana tästä talosta, sillä se pelkäsi löytävänsä jotain mistä se ei pitäisi.

Mutta tämä koiranpentu oli utelias. Yhtenä päivänä se palasi ja meni hieman lähemmäs tätä taloa, mutta ei uskaltanut mennä sisälle. Aurinko alkoi paahtaa, ja lämpötila muuttui sietämättömäksi. Koiralla oli tarve piiloutua kuumalta auringonpaisteelta.

Pienen epäröinnin jälkeen se päätti mennä sisälle taloon. Paikka oli täysin autio. ”Hei!”, sanoi koira, mutta kukaan ei vastannut. Talon yhdessä nurkassa oli portaat, ja se päätti lähestyä niitä. Siellä ei näyttänyt olevan ketään, joten se alkoi kiivetä portaita varovaisesti. Tässä vaiheessa uteliaan koiranpennun tarina saa yllättävän käänteen…

Yllättävä kohtaaminen

Kun koiranpentu nousi portaita ylös, se saapui suureen olohuoneeseen. Yllätyksekseen se löysi satoja koiranpentuja, aivan kuten sekin! Ja ne kaikki vaikuttivat odottavan sitä.

Utelias koiranpentu oli todella onnellinen. Muut koirat näyttivät olevan ystävällisiä. Tämä antoi sille itseluottamusta nostaa tassunsa merkkinä tervehdyksestä. Kaikki tervehtivät sitä takaisin välittömästi. Pieni koira vastasi uteliaalle koiralle ystävällisellä haukulla, ja muut tekivät perässä saman. ”Mikä mukava paikka tämä onkaan!” ajatteli koiranpentu. ”Palaan tänne aina kun voin!”

Päivät vierivät, ja yhtenä päivänä paikkaan saapui toinen koira. Tämä koira oli erilainen; se oli vielä pelokkaampi ja varovaisempi. Se koki saman prosessin kuin ensimmäinenkin. Kun se näki talon, se ei halunnut mennä sen lähelle. Se oli myöskin todella pelokas ja päätti pysyä erossa tuosta talosta.

Sama paikka, erilainen kohtaaminen

Seuraava koira huomasi, että tällä alueella oli monta mukavaa paikkaa. Se päätti palata takaisin, mutta piti aina etäisyyttä tästä talosta. Eräänä päivänä kuitenkin satoi kaatamalla, ja sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakea talosta suojaa.

Aivan kuin ensimmäinenkin koira, se meni sisälle taloon kaivamastaan kuopasta. Sitten kun se oli sisällä, se katsoi kaikkea todella huomaavaisesti. Se näki talossa myös portaat, mutta ei mennyt lähellekään niitä. Aika kului, ja sille tuli kylmä. Se ajatteli, että jos se menisi yläkertaan sille voisi tulla lämmin, joten se keräsi rohkeutensa ja meni ylös. 

Koira meni ylös ja huomasi saman suuren eteisen. Se haisteli paikkoja ja huomasi, että talo oli todellakin tyhjä. Mutta sitten se löysi satoja koiria, aivan kuin sekin. Se oli heti valmis hyökkäämään, ja muutkin koirat tekivät samoin. Se haukkui aggressiivisesti, ja niin tekivät myös muutkin koirat. Se päätti jättää talon taakseen niin pian kuin mahdollista, ajatellen ettei koskaan palaisi.”Mikä hirvittävä paikka!” se ajatteli.

Se pakeni paikalta niin nopeasti, ettei huomannut vanhaa kylttiä lattialla. Tässä kyltissä luki, ”Peilitalo.” Kumpikaan taloon menneistä koirista ei huomannut, että todellisuudessa ne näkivät vain oman heijastuksensa.

Opetus itsetutkiskelusta

Uteliaan koiran tarina näyttää meille totuuden, joka jää usein meiltä näkemättä. Se mitä näemme muissa, on oikeastaan heijastus itsestämme. Saamme muilta sen, mitä itse annamme. Se joka suhtautuu maailmaan ystävällisyydellä, saa myös takaisin ystävällisyyttä. Ja se joka on aggressiivinen, saa osakseen aggressiivisuutta. Tämä tarina yrittää opettaa meille itsetutkiskelusta, se opettaa meille itsetutkiskelun tärkeyden.

Ihmiset ovat geneettisesti lahjakkaita ja erittäin sosiaalisia. Olemme syntyneitä elämään ryhmissä;  se on osa biologista ja kulttuurista rakennettamme. Saatamme olla itsekkäitä, mutta ryhmä on aina kaikkien näköpiirissä.

Loput ryhmästä on olennainen vertailukohta; he toimivat ”peilitalona,” Sillä, mitä näemme muissa, on paljon tekemistä sen kanssa mitä näemme itsestämme – aivan kuin tässä uteliaan koiranpennun tarinassa.

Kun meillä on vaikeuksia maailman kanssa, meidän olisi kyseenalaistettava itsemme, ei maailmaa. Onko se maailman vika? Vai olemmeko ehkä itse niitä, jotka eivät suhtaudu maailmaan positiivisesti? Uteliaan koiranpennun tarina saa meidät pohtimaan, olisiko aika positiiviselle itsetutkiskelulle.