Toiminnallinen monimuotoisuus: uusi näkökulma vammaisuudesta
Läpi historian eri mallit ovat yrittäneet selittää vammaisuuksia, ja tässä artikkelissa aiomme tutkia laajemmin käsitettä toiminnallinen monimuotoisuus. Annamme ensiksi paremman käsityksen tämän käsitteen historiasta, ennen kuin puhumme siitä mitä se tarkoittaa.
Tarkastellaanpa, kuinka maailma on nähnyt vammaisuuksista kärsivät ihmiset. Matkallamme menneisyyteen tulemme huomaamaan monia erilaisia malleja vaihdellen demonologisista malleista toiminnallisen monimuotoisuuden moderniin näkökulmaan.
Vammaisuuden historialliset käsitykset
Ihmiset kehittyivät, ja niin kehittyivät myös vammaisuuden käsitteet. Jokaisen ajanjakson luonto on vaikuttanut vammaisuuksien määritelmiin ja odotuksiin. Nämä tekijät sisältävät kulttuuriset, lääketieteelliset, teknologiset ja sosiaaliset puolet.
Keskiajalla yhteiskunta piti vammaisuuksia jumalten rangaistuksina. Tämän lähtökohtana oli demonologinen malli, jonka mukaan vammaisen henkilön ajateltiin olevan riivattu. Keskiaikaisessa yhteiskunnassa vammaiset ihmiset eristettiin muista. Mutta pahimmillaan vammaisten ihmisten tappaminen oli yleinen käytäntö, jotta ”pahuus” ei leviäisi.
Hippokrateen ja Galenoksen mallit eivät olleet nousussa kuin vasta 1900-luvulla. Tämän mallin keskuudessa olivat fyysiset ja orgaaniset patologiat. Jos henkilöllä oli vammaisuuksia, niiden ymmärrettiin olevan jonkinlaisten kehon vikojen seurausta.
Tämän mallin mukaan vammaisuuksista kärsivät ihmiset ovat avuttomia olentoja, jotka tarvitsevat hoitoa ja suojelua. Heillä ei ole autonomiaa ja itsenäisyyttä, ja siksi laitoshoito oli ainoa ratkaisu.
Modernit mallit ja toiminnallinen monimuotoisuus
Sotienjälkeisenä aikana vammaisuuksien määrä kasvoi. Yhteiskunnalla oli haaste suorittaa haavoittuneiden ihmisten uudelleenintegraatio. Täten sosioekonominen malli tuli kuvioihin mukaan.
Yhteiskunta näki vammaiset ihmiset sosiaalisina yksilöinä, jotka voisivat tämän mallin mukaan palata normaaliin elämään. Tässä ajanjaksossa hoito keskittyi luomaan tukea, keskittyen teknologiaan. Tavoitteena oli, että vammaiset ihmiset voisivat olla vuorovaikutuksessa ympäristöön parhain mahdollisin edellytyksin.
Nykyään hallinnassa on vammaisuuden kuntouttava malli. Pidämme vammaisia ihmisiä aktiivisina ja itsenäisinä. He ottavat osaa omiin kuntoutusprosessihinsa, ja ajatuksena on täydellinen osallistuminen yhteiskuntaan.
Tämä malli antaa tärkeyttä kuntoutuksen ammattilaisten rooleille. Toisaalta se antaa vain vähän tärkeyttä niille ympäristöllisille tekijöille, jotka ovat saattaneet aiheuttaa tämän vammaisuuden.
Ja niin syntyi integroiva malli vastauksena yllä mainitulle ongelmalle. Tämä malli ei enää keskity siihen, kuinka muuttaa vammaisia ihmisiä, jotta he voivat sopeutua sosiaalisiin normeihin. Sen sijaan se pitää vammaisuuksia toiminnallisena monimuotoisuutena.
Mikä tahansa sopeutumisen puute voisi olla looginen seuraus siitä, että ympäristö on torjunut ihmisen tämän erilaisuuden vuoksi. Tämä malli pyrkii rikkomaan ennakkoluulot “normaaliutta” kohtaan, samalla kun se pyrkii korostamaan eroavaisuuksia puutteellisuuksien sijaan.
Mikä on toiminnallinen monimuotoisuus?
Toiminnallisen monimuotoisuuden käsitys vastustaa ajatusta siitä, että vammaisilla ihmisillä olisi työkyvyttömyyshäiriöitä. Yhteiskunta on se, joka luokittelee vammaiset ihmiset vammaisiksi.
Vaara ei enää olisi vain luokitelmissa ja sen konnotaatioissa. Sen sijaan se olisi tarkalleen siinä, että itse yhteiskunta asettaa ne standardit, joita vammaiset ihmiset eivät voi täyttää.
Tämä on konstruktivistinen ajatus, jota on helppo ymmärtää seuraavan lausunnon avulla. Jos kaikki olisivat sokeita, sokeus ei olisi enää ongelma, sillä yhteiskunta sopeutuisi tässä tapauksessa sokeuteen.
Yhteiskunta on se, joka sulkee toiminnallisesta monimuotoisuudesta kärsivät ihmiset pois ”normaalista”, sillä yhteiskunta ei tarjoa heille tuotteita, resursseja ja välineitä. Tämä poissulkeminen on kutakuinkin pragmaattista. On paljon helpompaa ajatella vain enemmistöä, kuin myös vähemmistöjä. Tekemällä näin me luomme vammauttavia olosuhteita ihmisille, joiden ei muuten tarvitsisi niistä kärsiä.
Universaali suunnittelu
Tämä on universaalin suunnittelun takana olevan alkuperäinen ajatus. Tämän termin keksi arkkitehti Ronald L. Mace. Universaali suunnittelu selittää, että ihmisten ei pitäisi luoda tuotteita ”normaali” enemmistö mielessään ja sitten saada muut sopeutumaan siihen. Kun suunnittelemme maailmaamme, meidän olisi otettava huomioon olemassaolevien yksilöiden kokonaismäärä.
Universaali suunnittelu koostuu seitsemästä perusperiaatteesta:
- Oikeudenmukainen käyttö: Erilaiset taidot tai kyvyt omaavien ihmisten on voitava käyttää sitä.
- Joustavuus: Suunnittelun on sovittava laajalle määrälle ihmisiä, joilla on eri mieltymyksiä ja kykyjä.
- Yksinkertainen käyttö: Kaikkien on ymmärrettävä ja opittava käyttämään sitä helposti.
- Havaittavat tiedot: Suunnittelun on kommunikoitava tehokkaasti sen käyttämiseen tarvittavat tiedot.
- Virheiden sieto: Suunnittelun on minimoitava mahdolliset vahingot ja odottamattomat haitalliset seuraukset.
- Minimaalinen fyysinen vaiva: Sitä on voitava käyttää tehokkaasti, mukavasti, minimaalisella väsymyksellä.
- Sopiva koko: Sen koon on oltava asianmukainen sen lähestymistavan, käytön ja toimintavapauden kannalta.
Tosiasia on, että suurin osa maailmasta ei ole lähelläkään sen ymmärtämistä, mitä toiminnallinen monimuotoisuus todella tarkoittaa. Mutta pienikin eteneminen kohti universaalin suunnittelun käsitettä voi auttaa tässä. Tämä voisi johtaa huomattaviin kehityksiin monien sellaisten ihmisten elämänlaadussa, jotka tällä hetkellä ovat poissuljettuja elämästä itsenäistä elämää.